Tänä viikonloppuna kilpailtiin agilityn SM-kisat Nastolassa. Ekan kanssa emme toukokuun hyvän fiiliksen kilpailuista huolimatta saaneet vaadittavia tuloksia kasaan, joten osallistuimme vain perjantaina järjestettyyn kansalliseen kilpailuun ja vietimme itse SM-kisat kotisohvalla livestreamin ääressä kannustaen kavereita :)
Perjantain kisoista jäi käteen kuitenkin sen verran, että Ekalla oli mainio kisavire molemmilla radoilla ja yhteistyö toimi. Ensimmäisellä radalla Ekalla nousi vire vähän liiankin korkeaksi, eikä haukkumiseltaan kyennyt suorittamaan kakkosestettä. Esteeltä kielto ja lisäksi korjauksen jälkeen pudotti mennessään myös riman. Sen jälkeen rata sujui mukavasti, Eka teki hommansa ja minä hoidin omani. Sen jälkeen odottelimme seuraavaa starttia reilut 3 tuntia, kisaajia kun riitti :)
Illalla 20.30 aikoihin oli toisen startin vuoro. Onneksi Eka osaa ottaa rennosti kisapaikoilla, eikä kuluta itseään loppuun odotteluaikana. Tuloksena toiselta radalta nolla, sijoitus 20./136. Nollatuloksia tuli 67, joten niidenkin joukossa sijoitus oli meille jo hyvä :) Erityisen iloinen olen Ekan tekemistä kontakteista. Kaikki toimivat juuri niinkuin treeneissä, jopa A-este joka on muutenkin vielä työn alla suorituskriteerin muuttamisen jäljiltä.
Viikonlopun tein työnikin kuulokkeet korvilla, kuunnellen livestreamin selostusta :D Mutta enpä missannut juuri kenenkään rataa, jonka olin suunnitellut seuraavani! Finaaliradat olivat todella jännittäviä navetasta käsinkin seurattuna! Voi mikä hinku tuli itselläkin taas kisakentälle. Vielä jonain päivänä saan itsekin kokea arvokisatunnelman paikanpäällä kilpailijana. Tuon ajatuksen eteen jaksaa taas vuoden verran tehdä töitä :)
Onnittelut myös puolestani viikonloppuna menestyneille sekä upeita ratasuorituksia ja omia tavoitteitaan rikkoneille :)
Tuleva kesä keskitytään Ekan kanssa jo työn alla oleviin projekteihin ja jätetään ratatreeniä vähemmälle. Heinäkuussa mennään viettämään Agirotuviikonloppu Ylöjärvelle. Ei muita uimista suurempia suunnitelmia kesäksi, toki omat treenini jatkuvat canicrossin osalta asettamieni tavoitteiden saavuttamiseksi :)
Maaliskuussa 2016 osallistuimme Kuhmossa järjestettyyn
valjakkohiihdon SM-kilpailuun. Kilpailu oli SPKL:n alainen. Kyseisen liiton kilpailuissa luokkajako menee koiran rodun mukaan
A, B ja C. Kooikerhondje kuuluu C-koiriin, eli luokkaan, joka on avoin kaikille
muille paitsi seisoville lintukoirille, dobermanneille ja suursnautsereille. Kilpailut olivat minulle kauden viimeiset, joten oli kivaa päästä nauttimaan niistä Ekan kanssa :)
¨
Lauantaina hiihdimme
Ekan kanssa yksilökilpailun, missä hiihdimme 5km aikaan 15,57 sijoituksena
17/20. Vuoden takainen aikamme oli 14.40, eli ei parannusta siihen. Toki kilpailupaikka oli eri, joten ei ole suoraan myöskään suoraan verrattavissa. Lisäksi treenit Ekan kanssa olivat jääneet aika vähälle Ekan sairastelun vuoksi, mistä aiemmin kerroin. Ohitukset sujuivat ilokseni hyvin, ja Eka sai matkalla mukavaa lisäpuhtia ohi tulleista koirakoista. Maaliin päästiin vielä hyvällä loppukirillä :)
Kuva: Mari Moisala
Sunnuntaina hiihdettiin joukkueviesti, mihin Ekan ei ollut
tarkoitus osallistua, mutta päätyi paikkaamaan juoksut aloittanutta
belgianpaimenkoiraa miesten C-joukkueeseen. Viesti hiihdetään kolmen koirakon
joukkueina. Siinä ensimmäiset lähtevät yhteislähdöllä liikkeelle, mikä on usein
hyvin tapahtumarikas tilanne. Vaihtoalueelle tullessa koira tulee irrottaa
vetovyöstä ja antaa avustajalle, jonka jälkeen hiihdetään lähtöviivalle
lähettämään seuraava koirakko matkaan. Eka juoksi hiihtäjänsä kanssa toisen
osuuden. Kun edellisenä päivänä testasimme, kuinka Eka lähtee vieraan ihmisen matkaan, ei siinä Ekan mielestä ollut mitään outoa. Yhtä innolla pinkoi menemään kuin minunkin kanssa. Vaan itse kisassa oli kuitenkin jarrutellut matkalla tajutessaan, ettei perässä
hiihtänytkään omistaja. Loppukiri kuitenkin vielä irtosi, ja maaliin koirakko
hiihti toisen kilpailijan kanssa rinnakkain. Vaihtoalueella olin itse
koppaamassa koiran, ja kuolan peitossa oleva pikkumies juoksikin suoraan syliin
ottamaan kehut vastaan. Lisäksi joukkueessa hiihti edellisenä päivänä yksilökisassa voiton vienyt labradori sekä belgianpaimenkoira malinois.
Kuva: Mari Moisala
Kaikesta huolimatta joukkue sijoittui kolmanneksi viidestä joukkueesta ja sai SM-pronssia! Hiukan Eka herätti hilpeyttä ja myötätuntoa palkintopallilla
ollessaan, mutta pieni hurja vetokoira pokkasi palkintonsa ylpeänä. :)
"Alkanut vuosi on ollut harrastusten osalta hieman takkuinen. Agility on ollut pari kuukautta lähes kokonaan jäissä, sillä Ekalta löytyi ensin aikamoiset jumit ja myöhemmin vielä todettiin eturauhasen suurentuma joka on vaatinut lepoa. Hiihtämistä rajoittaa lumen puute. Lisäksi sain itse vielä flunssan alun, jonka onnistuin selättämään lepäämällä ajoissa, mutta seuraavalla viikolla kaaduin sänkyyn vatsataudin vuoksi. Kaikista käydyistä kisoista harvemmasta on jäänyt erityisen hyvä mieli. Jo lokakuun jälkeen alkoi kilpailuissa vaikeasti selitettävällä tavalla tökkimään. Tuloksia ei tullut, virheet olivat meille ei-tyypillisiä, eikä Ekan vire tuntunut samalta kuin ennen. Tammikuussa kävimme joulukuun mittaisen kisatauon jälkeen Ekan kanssa agilitykisoissa meidän kotihallilla Hyvinkäällä. Sieltä alkoi ongelmat ja niiden selvittäminen. Ensimmäinen rata mentiin normaaliin tapaan ja fiilis oli radan jälkeen hyvä. Seuraava rata olikin jotain ihan muuta: Eka teki kaikkensa ettei joutuisi tekemään rataa. Selvä kivun merkki. Viimeiselle radalle mennessä jo aavistin että tulen kantamaan Ekan pois kentältä, enkä vääntäisi rataa väkisin läpi. Niin myös tein. Sen jälkeen alkoi lihashuoltojakso ja olemme nyt kerran viikossa käyneet hoidattamassa jumeja auki. Pari viikkoa eteenpäin, ja käytiin taas treeneissä. Nyt Eka tuntui taas normaalilta. Kun mentiin taas kisoihin, meno oli sama kuin edellisellä kerralla. Jätin viimeisen radan juoksematta ja jatkoimme hoitamista. Seuraavissa treeneissä tuli puheeksi eturauhanen, joka on kuulemma löytynyt muissa tapauksissa syyksi outoon käytökseen. Päätin tutkia asian ja sainkin jo seuraavana päivänä tilaisuuden näyttää Ekaa lääkärille, samalla kun olin auttamassa tuttujen hevostallilla raspauksissa. Ja kyllä, suurentunut eturauhanen. Toivon, että nyt on vihdoin löytynyt syy outoon käytökseen ja saadan homma taas pikkuhiljaa kasaan. Koirahiihdon puolellakin on tapahtunut vähän. Tammikuun lopussa tein reissun Rovaniemelle, koirahiihdon sm-kilpailuihin. Ensin hiihdin nuorten luokassa saksanseisoja Vitolla, siellä tultiin kolmansiksi. Sen jälkeen hiihdin vielä saksanseisoja Metellä toisen lenkin, ajatuksena saada tuntumaa kahdesta eri koirasta. Tuosta reissusta jäi vähän tyhjä olo. Pystyin siihen mihin pitikin, mutta en kuitenkaan ylittänyt itseäni. En ehtinyt ihan toipua sairastelusta ennen kilpailua ja sen tunsin kyllä lihaksissa."
Tässä tekemiäni muistiinpanoja alkuvuodelta. Kyllä, harrastelu todella oli hiukan takkuista. Koirahiihtokisoissa tuli kuitenkin käytyä, jokainen reissu oli omanlaisensa ja kausi kerrytti kokemusta paljon :) Kuitenkin tuon viimeisenä mainitsemani sm-kilpailun jälkeen alkoi tuntumaan, että oppimistakin tapahtuu. Kokonaisuutena hiihtokausi oli hyödyllinen, eikä kisojen kannalta ihan huonokaan, kaaduinhan vain yhden kerran, ja sekin tapahtui yhteislähdössä, jota en ollut tullult harjoitelleeksi Ekaa isommalla koiralla :D Pronssille onnistuin sutimaan sekä nuorten SM-kilpailussa että naisten sprintti-SM -kisassa (se tosin vaati vain maaliviivan ylittämisen). Lisäksi pääsin näkemään Norjan EM-kilpailut, mikä oli kokemuksena arvokas tilaisuus. Ja ostinpa vielä Kuhmosta, kauden viimeisistä kisoista kaverilta lähes käyttämättömät sukset seuraavaa talvea odottamaan ;) Tuo reissu sopi mainiosti kauden viimeiseksi, ja siellä myös Eka pääsi kirmaamaan ladulle. Siitä lisää myöhemmin.
Mitä agilityyn tulee, ongelmat eivät ihan loppuneet tähän. Pikemminkin suuremmat sellaiset oli vasta tulossa. Alla olevalla videolla tammikuun kisojen viimeinen rata. Kuten jo alussa huomaa, Ekan fokus ei ole tekemisessä, vaan se pälyilee taakseen odottaessaan lähtölupaa.
Kun Eka oli syönyt lääkekuurinsa ja viettänyt sairaslomansa, alkoi homma taas rullaamaan. Treeneissä se alkoi kulkemaan taas normaalisti ja aiemmin esiintynyt omituinen käytös ja häiriöherkkyys alkoi kadota. Jee! Kului hetki, ennenkuin aloin luottamaan tilanteen pysyvyyteen saati uskalsin ilmoittautua jälleen kisoihin. Päätin sitten, että seuraaviin oman seuran kilpailuihin menisin, jos Eka pysyy hyvänä eikä näytä mitään kivun merkkejä.
Tässä videolla treenit ennen seuraavia kilpailuita. Harjoituksissa ei näkynyt enää mitään normaalista poikkeavaa.
Kisoissa sitten tapahtui se, mitä olin vähän uumoillutkin: Eka alkoi jännittää kisatilannetta. Tammikuisesta kisasta oli jäänyt kipumuisto, joka tuli esiin vasta nyt, kun ollaan taas starttaamassa samassa paikassa. Treenaaminen omalla hallilla on kuitenkin ollut hauskaa ja tavallista. No, kolme starttia juostiin (se minkä herra uskalsi juosten kulkea). Ratojen välissä Eka oli ihan normaali, lämmittelyalueella toimi normaalisti hyvällä vireellä, vain itse kisa jännitti. Kolmannen radan loppupuolella tunsin, kuinka Eka reipastui ja alkoi tuntua normaalimmalta. Kisapäivän loputtua poistuin pikaisesti paikalta, jotta tutut eivät liiemmin tulisi säälipisteitä jakelemaan. Koirahan vaistoaa sen heti ja sinne katoaisi sekin hyvän mielen pilkahdus ja reippaus mikä viimeiseltä radalta jäi.
Kilpailun jälkeen pohdin kovasti, mikä olisi järkevä seuraava siirto. Kävisinkö vieraassa paikassa kisoissa, missä Ekalla ei ole kipumuistoja? Eikai varovainen käytös siirry sitten muihinkin kisapaikkoihin? Vai kävisinkö oman hallin kisoissa niin kauan että ongelma ratkeaa, ettei tilanne laajene ainakaan muihin paikkoihin? Lopulta päädyin tulokseen, että osallistuisin epävirallisiin kisoihin muualla. Käytiin sitten Ojangossa. Olin suunnitellut, että jos Eka yhtään tuntuu jännittävän, palkkaan reilusti kesken radan ja pidän huolen, että Ekalla on kivaa. Mitä radalla sitten tapahtui? 0 - Hyl - 0 - 0 ja 3.sija! Hylkäyskään ei johtunut Ekasta :) Joko siis ongelma olisi ainoastaan oman seuran hallilla, tai sitten se oli nyt kadonnut. Alla video yhdestä startista.
Epiksistä neljä päivää myöhemmin valmennuksessa ilmaantuikin taas uusi ongelma. Eka ei suostunut yhtäkkiä menemään keinulle ollenkaan. Epiksissä teki sen kyllä kisaradalla, joskin hitaammin kuin yleensä.. Tämä jäi sitten pohdintaan, sovittiin, että ottaisin asian käsittelyyn tulevana viikonloppuna NAS-leirin klinikalla. Siellä saatiin sitten ohjeet, kuinka lähteä tilannetta korjaamaan.
Seuraavalla viikolla järjestettiin sopivasti omalla hallilla sitten epikset, missä käytiin selvittämässä kipumuiston tilannetta. Mölliradoilla tietty, eihän nyt oltu keinun suhteen kisakunnossa (möllien radoilla ei siis ole keinua). Nyt Eka paahtoi menemään ihan tosissaan! Luojan kiitos edes tämä ongelma taitaa nyt olla loppuunkäsitelty. Seuraavaksi sitten keinun kimppuun.
Keinuharjoitukset toteutin niin, että aina Hyvinkäällä ollessani hyppäsin hallilla tekemässä muutamaa toistoa keinua. Kolmessa viikossa keinu lähti korjaantumaan, ja äitienpäivän tienoilla sainkin riemuissaan todeta, että keinu toimii taas!
Tällä välin meidän projekti A-esteellä oli hetken jäissä, mikä johtikin siihen, että projekti otti hiukan takapakkia ja ratatreeneissä (=korkeassa vireessä) alkoi virheet lisääntymään. Nyt kun keinu alkaa olla taas kunnossa, jatkammekin siitä mihin joskus alkuvuodesta jäätiin. Tilanne on kuitenkin korjaantunut suhteellisen nopeasti ja tällä viikolla ollaan menossa taas kokeilemaan kisaratoja Ojankoon :) 7 kuukautta se kokonaisuudessaan otti, mutta niin vaan aletaan taas olemaan ainakin lähellä kisavirettä! Arvokilpailujen osaltahan meidän tilanne on se, että tarvitsisimme tuplanollan 6.6. mennessä jotta saisimme osallistua SM-kisoihin kesäkuussa. Olen kolmet kisat vielä toukokuulle suunnitellut, jos tuo tupla on tullakseen niin hieno juttu, jos ei, niin ehkä SM-kisat eivät sitten ole vielä meidän paikka tällaisen kauden jälkeen. Siinä tapauksessa ensi vuonna sitten taitavampina niihin koitoksiin!
"Säilytä aina usko siihen, että lopulta onnistut
kaikissa tekemisissäsi,
äläkä milloinkaan unohda sinnikkyyden,
kurinalaisuuden ja päättäväisyyden arvoa."
Alla tämän päivän A-toistot, 5/6 toistosta näyttää hyvältä, palkkaustavasta riippumatta :)
Muun elämän osalta elän jonkinlaista siirtymäaikaa. Lopetin huhtikuussa työt siksi aikaa, että saan opiskeltua rauhassa pääsykokeisiin. Kävin valmennuskurssin Helsingissä, samalla myös asuin viikot veljeni luona Espoossa, lähempänä koulua ja riittävän välimatkan päässä monipuolisimmista aktiviteeteista ja kavereista :D Eka oli Espoossa mukana, käytiin jonkin verran juoksemassa ja viikkotreeneissä kirkkonummella tietenkin. Lukeminen on edistynyt ihan mukavasti ja tällä viikolla on itse pääsykoe. Kivaa, että sen jälkeen sosiaalinen elämä voi taas jatkua ja paluu töihinkin tuntuu jo ihan mukavalta ajatukselta :) Kiitokset kavereille kärsivällisyydestä, kun olen normaalin sosiaalisuuden sijaan ollut pari kuukautta vähän omassa kuplassa :)
Lukurupeamasta huolimatta treenailtua on tullut, hyvää vastapainoa sekä kropalle että mielelle. Vapun ympärillä säät suosivat kesälajien korkkaamisen ja sen tilaisuudenhan käytin hyväksi. Viikon aikana kävin maastopyöräilemässä, rullaluistelemassa, juoksemassa kevään ekat treenit yleisurheilukentällä ja suunnistamassa iltarasteilla :) Lisäksi Eka korkkasi uintikauden!
Tämä kirjoitus on ollut pitkään työn alla ja olen paljon pohtinut itse kyseistä aihetta. Kuinka olen onnistunut innostumaan kahdesta eri lajista niin, että nautin, panostan ja haluan kehittyä niissä molemmissa näin paljon? Erityisesti olen miettinyt, kuinka ihmeessä pystyn jakamaan resurssini kahden lajin kesken niin, että kumpikaan ei kärsi ja pystyn asettamaan tavoitteita ja nostamaan rimaa kummankin lajin osalta.
Kahden lajin harrastamiseen liittyy paljon huomioon otettavaia asioita. Haasteita on paitsi ajan ja rahan käytössä, myös treenien sunnittelussa. Treenien rytmitys ja painotus oikein ei ole aina ihan helppoa. Toki asiassa on myös kääntöpuolia. Kun toisessa lajissa on tauon paikka, saa ajan hyvin hyödynnettyä toisessa lajissa.
Kaikkien lajien harrastamisessa on aina ihan omat juttunsa, siksi keskityn kirjoituksessa vain omiini: agilityyn ja valjakkourheiluun. Periaatteessahan lajeja on enemmän kuin kaksi, valjakkourheiluun kun kuuluu useita lajeja. Ne, mistä olen kiinnostunut eli yhden koiran lajit, ovat juoksu, hiihto, kickbike ja pyöräily. Luulenpa että näistä lajeista osa tulee siirtymään vähän taka-alalle, niin että toisten lajien lajinomaisiin treeneihin on parempi keskittyä. Sitä, mihin lajeihin lopulta päädyn, en vielä tiedä :)
kuva: Mikko Paavola
Rahankäytön haasteita helpottaa se, että valjakkourheilussa ei ole valmennuskausimaksuja. Siinä rahaa kuluu välineiden ja varusteiden hankintaan ja huoltoon, kilpailumatkoihin ja majoituksiin, itse osallistumiseen sekä tietysti koiraan. Kun tarvittavat välineet alkaa löytymään, menot pienenevät kummasti :) Agilityyn kuluu puolestaan jatkuvasti rahaa, mikäli valmentautua haluaa. Lisäksi kisapäiviä on vuosittain selvästi enemmän kuin valjakkourheilussa. Agilityssä ei kuitenkaan ole suuria välineisiin kohdistuvia menoja. Molemmat lajit vaativat lisäksi koiran (toki myös ohjaajan) lihashuoltoa. Niitä menoja minulla toistaiseksi on vasta yhdestä koirasta, sillä en vielä omista toista koiraa valjakkourheilua varten.
Tulevaisuuden rahahaasteita olen pyrkinyt helpottamaan niin, että nyt kun olen viettänyt välivuotta ja pystynyt tekemään enemmän töitä, olen käyttänyt tilaisuuden tehdä suurempia, mutta pitkäkestoisia investointeja valjakkourheilun osalta. Olen hankknut suksia, niiden voiteluvälineitä, maastopyörään lukkopolkimet sekä muita vähän pienempiä juttuja. Agilityssä taas olen hyödyntänyt välivuoden hankkimalla tasokasta valmennusta pääkaupunkiseudulla. Mikäli pääsen syksyllä kouluun, joudun hieman valmennuksesta tinkimään, mutta ainakin saadaan tältä kaudelta paljon oppia niin, että pärjätään jatkossa vähän erilaisella valmentautumissuunnitelmalla.
Ajan käytön haasteita voisi lähteä purkamaan monella tapaa. Aikaa joutuu jokatapauksessa käyttämään työntekoon ja muuhun elämiseen, mutta lisäksi treenailuun käytettävä aika on jaettava jollain tavoin lajien välillä. Koira vaatisi teknisiä lajiharjoitteita agilityhallilla, mutta itse pitäisi ehtiä juoksulenkille. Mihin suuntaan repeäisin? Näitä asioita helpottaa paljon tapa suunnitella treenit niin, että saan lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Esimerkkinä näin: on maanantai. Tiedän, että keskiviikkona on agilityvalmennus, mikä on Ekan treeniviikon päätreeni, jolloin on oltava hyvässä iskussa ja levänneenä. Tiistaina tehdään siis korkeintaan jotain rentoa. Samoin torstai valmennuksen jälkeen on oltava kevyempi päivä. Siispä käyn tänään hallilla tekemässä tekniikkaharjoitteita tai koiraladulla tekemässä motivoivan, pätkityn vetotreenin. Samalla voin itse tehdä vaikkapa intervallitreenit juosten agilitykentällä, tai hiihtotekniikkaharjoitteita ladulla Ekan vetäessä henkeä tai lämmitellessä. Sitten voin tiistaina tehdä hölkkälenkin, ja Eka saa näin kevyen ja hidasvauhtisen metsälenkin. Keskiviikkona voidaan rauhassa keskittyä valmennukseen. Torstaina Eka saa viettää lepopäivää ja minä voin käydä tekemässä kovempivauhtisen tai pidemmän matkan treenin, missä Ekan valvominen tuottaisi ongelmia ja turhia pysähtelyjä. Loppuviikkoa voidaan sitten suunnitella sen mukaan, onko tulossa kilpailuja tai onko sovittu mahdollisia kimppatreenejä jonkin lajin parissa. Lihaskuntojuttuja on helppo yhdistää joidenkin lenkkien päätteeksi ennen suihkua.
Joskus tietenkin joutuu vähän valitsemaan, kun kaikkea ei voi aina tehdä. Silloin on mietittävä joka kerta erikseen, mikä treeni olisi nyt tärkeämpi juuri siihen hetkeen. Agilityn ja valjakkolajien kilpailukaudet menevät sopivasti vähän ristiin. Agilityn arvokilpailut pidetään kesäkuussa, kun taas valjakkolajien sulanmaan kausi painottuu syys-marraskuuhun ja talvikausi tammi-maaliskuuhun. Agilitykisojahan on juostava jokatapauksessa lähes ympäri vuoden, jotta saadaan tarvittavat tulokset kasaan arvokilpailuja varten. Virallisia agilitykilpailuita kuitenkin järjestetään niin paljon ja ympäri Suomen, ettei niiden sovittamisesta kalenteriin ole kyllä tullut ongelmaa.
Kesäisin, kun lämpötilat estävät koirien kovemmat treenit ulkona, voin keskittyä enemmän itseni treenaamiseen sekä agilityyn viileissä treenihalleissa. Koiran muita treenejä voidaan sitten tehdä uittamalla. Se on sitten mukavaa hommaa ja Ekakin nauttii täysin rinnoin :)
Jos kahteen lajiin keskittyminen nähdään useimmiten kilpailemista vaikeuttavana asiana, on siinä myös etunsa. Esimerkiksi tämän kauden aikana agilityn valmennusryhmässä saamani henkinen valmennus kilpailemiseen on ollut hyvin rinnastettavissa myös valjakkourheiluun, minkä parissa vastaavaa valmennusta ei tarjota lainkaan. Muutenkin agilityssä opittavat koirankoulutus- ja lukutaidot auttavat valjakkourheilussa. Myös toisinpäin, kun treenaan valjakkourheilua varten itseäni juoksemalla, pyöräilemällä, porras- tai mäkitreeneillä ja miten nyt ikinä, näkyy se isona apuna agilitykentällä liikkumiseen ja kiihdyttelyyn :) Agilityssä eri ohjausten opettelu harjoittaa koordinaatiota, mikä puolestaan helpottaa valjakkourheilussa tekniikoiden oppimista. Paljon hyötyjä siis, kaiken hauskan lisäksi! :)
Kun lähdetään miettimään harrastastamista enemmän elämäntapana, asiana joka on aina arjessa ja ajatuksissa läsnä, voin ehkä mainita, ettei kaikki voi aina sujua kuin elokuvissa. Joskus tulee väkisin vähän takaiskuja, ehkä loukkaantumisia tai muuten vaan treenit eivät suju niinkuin haluaisi eikä tavoitteet tule saavutetuksi. Meillä Ekan kanssa oli vähän tällainen kausi viime vuoden lopusta helmikuulle. Ei sujunut, yhteinen sävel oli ihan hukassa. Eka päätyi lisäksi pienelle saikulle ja pidettiin sitten lepoa ja taukoa koko agilitystä. Kuitenkaan sinä aikana kun motivaatio agilityyn oli matalalla, ei minun tarvinnut potea masennusta siitä niin kovasti, kun saatoin siirtää agilityn mielestäni sivuun ja keskittyä parhaillaan olevaan hiihtokauteen. Tuo tauko teki meille molemmille varmasti hyvää. Kun tuntui ettei sujunut, ei tarvinnut tahkota väkisin. Luulen, että jos olisin silloin harrastanut vain agilityä, olisi tuo aika ollut henkisesti selvästi raskaampaa.
Niin kauan kun nautin harrastamisesta näin paljon ja olen oman terveyteni puolesta näin etuoikeutettu, että pystyn tekemään ihan mitä haluan sekä huomaan treeneissä edistymistä, en aio lähteä karsimaan lajivalikoimaa mistään päästä.
Nyt on reissusta kotiuduttu ja univelat kuitattu. Kotiin vietäväksi herkkujen ja muiden tuliaisten lisäksi jäi iso kasa kuvia ja videoita, mutta ennen kaikkea paljon hyviä muistoja ja kokemustakin. Lisäksi tutustuttiin muiden nuorten (ja aikuistenkin) kanssa jälleen vähän lisää, mikä on myös hieno asia :)
Jo saapumispäivänä päädyimme siirtämään paluutamme päivällä, kun aikataulut selvisivät. Musher dinner, eli kilpailijoiden yhteinen illallinen järjestettiin lauantai-iltana, ja siihen halusimme osallistua. Onneksi tulopäivän lykkääminen onnistui hämmästyttävän pienellä vaivalla. Lautan vaihto yhdellä puhelulla, ja majoituksen avaimetkin saatiin ongelmitta palauttaa vasta illansuussa.
Alla muutamia reissun pääkohtia :)
Avajaiset pidettiin torstaina illalla, missä maajoukkueilla oli kulkue ja kilpailujärjestäjät pitivät avajaispuheet, ja sen jälkeen sisällä oli pienet tarjoilut.
Kilpailupäivänä hässäköitiin puoleen päivään saakka, kun kaikilla meillä oli lähdöt saman puolen tunnin sisällä. Pian kisat olivatkin jo meidän porukan osalta ohi. Jälkipuintia ja rauhallista, stressitöntä ajanviettoa loppupäivä :)
Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen ihan tyytyväinen omaan suoritukseeni. Saatiin ehjä suoritus ilman kaatuiluja ja ohitukset sujuivat. Kunhan tässä muutaman kauden ehdin hiihtää niin ehkä se vauhti, voima ja tekniikka alkaa löytymään kovempiinkin keskinopeuksiin :) Nyt meidän keskinopeus oli 25km/h, sama mitä ollaan muissakin kisoissa hiihdelty. Vähän on vielä matkaa kolmenkympin keskinopeuksiin.
Viimeisenä päivänä ennen lähtöä takaisin seurattiin tiiviisti kisapäivän kulkua, kun vuorossa oli yhdistetyn kilpailut. Siinä hiihdettiin kaksi kierrosta, toinen pulkan kanssa jonka jälkeen palattiin stadionille, jätettiin pulkat vaihtoalueelle ja hiihdettiin toinen kierros narulla. Naisilla ja miehillä matka oli muistaakseni 2x7,5km ja nuorilla 2x5km. Lisäksi lähdöt tapahtuivat yhteislähtöinä, mikä teki kisasta myös tapahtumarikkaan. Ihan täpinöissään seurattiin kilpailun kulkua ja juostiin lähtöpaikalta vaihtopaikalle ja sieltä maalin lähelle. Suomi myös pärjäsi hyvin, miehissä Vesa-Pekka Jurvelin hiihti pronssille ja naisissa Maija Nivalalle kultaa! :) Alla video naisten yhdistetyn lähdöstä.
Kun yhdistetyt oli hiihdetty, käytiin vielä ihastelemassa vähän maisemia. Otin Metten mukaan ja lähdettiin Katrin kanssa kävelemään tietä pitkin, joka nousi viereiselle vuorelle. Nähtiin ylhäältä kun kisavaljakot ajoivat alhaalla järvenjäällä :)
Illalla vielä käytiin katsomassa palkintojenjakoa, oli hienoa olla paikalla kun suomalainen Maija Nivala palkittiin korkeimmalla pallilla ja meidän kansallislaulu soitettiin stadionilla. Sen jälkeen oli ohjelmassa vielä musher dinner, hyvää ruokaa ja viimeiset juttutuokiot muiden nuorten kanssa. Sitten olikin aika pakata laukut autoihin ja startata kohti pimeyttä ja pitkiä teitä.
Paluumatka tuntui paljon helpommalta kuin tulomatka, kun reitti oli jo yhteen kertaan kuljettu ja moni risteys oli väsymyksestä huolimatta jäänyt mieleen. Lähdimme illalla yötä myöten ajamaan, ja kuuden aikaan aamulla pidettiin tunnin tauko, kun tuntui ettei silmät enää kertakaikkiaan pysy auki. Katri jäi pelkääjän paikalle tyynyn kanssa jatkamaan uniaan, ja minä hyppäsin ratista takakonttiin Metten viekkuun. Kovahan siinä oli nukkua, mutta ei paljon haitannut. Seitsemän aikaan heräsin kun Ronja toisesta autosta tuli koputtamaan ikkunaan. Pissatettiin koirat ja jatkettiin matkaa. Enää 100km satamaan, ja aikaa reilusti. Matkalla pysähdyttiin pariin kauppahalliin ostelemaan tuliaisia, ja siitäkin huolimatta ehdittiin satamaan tuntia ennen lastaamisen alkua. Loppumatka menikin aika hujauksessa :)
Isot kiitokset reissun onnistumisesta kuuluu koko matkaseurueelle Heli, Ronja, Linda ja Katri, maajoukkueen johtaja Eeva Äijälälle, joka hoiti tehtävänsä älyttömän hyvin! Isälle, joka sponssasi autoon uudet talvirenkaat (ja aika paljon muutakin pitkin vuotta) Norjan kelien varalle. Kaikille jotka tukivat meitä tavalla tai toisella, sekä tietysti Niinalle ja Teemulle, kun lainasitte matkaan koiran ja muutenkin autoitte lähes jokaisessa hädässä mihin pitkin kisakautta jouduinkaan ;)
Nopsa kisafiilispäivitys :) Hurjan hauska päivä takana!
Aamu sujui hyvin ja ihmeellisen helposti. Koiran juotto, pissatus, aamupala ja kisapaikalle. Sukset tuntui hyvältä kun maajoukkuekaveri Tuomas auttoi niiden laittamisessa :) Ennen kisaa oli kyllä kaiken kaikkiaan luottavainen fiilis.
Klo 10:31,30 oli startti. Kilpailumatka 15km ja jouduttiin Meten kanssa lähtemään luokan neljäntenä. Suomeksi, meistä tuli aika monta koirakkoa ohi :D Oma hiihto tuntui kerrankin tasooni nähden ihan hyvältä, ja Mette juoksi tuttuun tapaansa tasaista vauhtia lähes koko matkan. Reitille mahtui muutama aika hyvä nousu ja jyrkkä mutka, mutta selvittiin maaliin ilman kaatumisia ja suurempia hämminkejä. Aika 35.47, kärkeen väliä 5.55, sijoitus jaettu 16./19. Asettamani tavoitteet eivät olleet kummoiset. Olla kaatumatta ja päästämättä Metteä karkuun, jättää mahdollisimman vähän kaulaa muihin ja saada mahdollisimman paljon ja hyviä kokemuksia tulevia vuosia varten. Kaikki nuo toteutui! Ei siis turha reissu ollenkaan :)
Talvikausi on hurahtanut vauhdilla ja sen aikana olenkin saanut nauttia reilusti koirahiihdon iloista, haasteista ja tietty myös kivusta. Niin henkisestä kuin fyysisestä, jota maan maistelu eri nopeuksilla voikaan tuottaa :) Kilpailuja olen päässyt kiertämään useammat kauden aikana ja pari seuraavaa viikkoa niitä vielä riittääkin, niistä teen vähän yhteenvetoa jahka ehdin. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, että olen päätynyt "oppipojaksi" Norjaan talvilajien EM-kilpailuihin.
Muutamia muuttujia on matkaan mahtunut, kuten matkaseuran muutokset ja sen jälkeen luokan muutos nuorista aikuisiin. Tämä johti kipailumatkan pitenemiseen 10 kilometristä 15km:iin, mikä puolestaan johti kilpailukoiran vaihtamiseen. Siinä varmasti suurimmat :D Kaikesta huolimatta pääsen starttaamaan ja imemään kaiken mahdollisen opin reissusta irti tulevaisuutta varten.
Mukaan reissuun lähti samaa lajia harrastava ystäväni avuksi. Matka alkoi tiistaina aamusta, kun lähdimme kohti Kouvolaa hakemaan kisakoira Mette kyytiin. Kouvolasta matka jatkui kohti Vaasaa, mistä seilattiin lautalla Ruotsiin. Onneksi sattui kaunis päivä ajella ja tuo matka sujuikin oikein mukavasti. Vaasassa sitten tavattiin loput seurueesta ja matkasimme kahdella autolla sitten loppumatkan :)
Lautta matka tuntui aika paljon pitemmältä mitä olikaan, kun koko paatti heilui ja huojui niin että tavarat eivät meinanneet pysyä pöydillä ja hyllyillä. Koirat majailivat autossa matkan ajan, kovasti huolittiin kuinka siellä pärjäävät ja onko seuraava ohjelmanumero oksennusten siivoilu. Ei onneksi ollut, koirilla oli varmaan ollut paremmat oltavat kuin meillä :)
26,5 tuntia, 1300 km :)
Lautasta päästiin maihin Ruotsin puolella puolen yön aikoihin. Siitä sitten täyttä ajoa Savaleniin saakka, reilut 700km. Koirien pissatus ja matkaan. Siinä sitten kimpassa tajuttiin, että eihän tässä puhelimella navigoida kun nettien hinnat olivat vähän muuta kuin Suomessa :) Onneksi oltiin varauduttu vanhalla kunnon paperiohjeistuksella. Sen varassa sitten suunnistettiin ja ihme kyllä, ei eksytty kertaakaan! Välissä tehtiin nopeita pysähtelyjä, hypättiin vähän haukkaamassa raitista ilmaa, vaihtamassa kuskeja ja pissattamassa koiria. Yön pimeimmät tunnit olivat jo vähän raskaita ajaa, varsinkin kun tiesi että vielä ainakin 7 tuntia matkaa jäljellä. Meidän autossa molemmat ehdimme torkkua parisen tuntia pätkissä matkan aikana, samalla kun piti lueskella karttaa ja tarkkailla opasteita.
Kello 8 aikaan aamulla ylitettiin Norjan raja, jee! Ei enää pitkä matka. Parin tunnin päästä käännyttiinkin jo vuoristotielle ja kurvailtiin upeissa maisemissa kohti majoituspaikkaa. Majoituspaikka on todella viihtyisä, ja naapurissa majoittuukin Jurvelinit ja samassa pihapiirissä paljon muitakin suomalaisia :)
Johan siinä sitten väsytti niin ettei sitä enää edes huomannut. Kuitenkin heti sänkyyn kaaduttua nukahti kummasti noin kolmessa sekunnissa ja taisin herätä vasta 5,5h jälkeen joukkueenjohtajan vierailuun :) Loppuilta ollaan lepäilty ja käyty hoitamassa paperiasiat kuntoon. Huomenna olisi tarkoitus käydä hiihtämässä kisareitti läpi ja seurailla ensimäisten luokkien kilpailuita. :)
Vähän paperisotaa :)
Nyt iltatoimiin ja nukkumaan, että saadaan virkeinä huomisesta kaikki ilo irti.
Joulu tuli ja meni. Tänä vuonna vietin sen vapaalla rentoutuen ja reilusti syöden. Joulun jälkeen suuntasimme Ekan kanssa yöjunalla Rovaniemelle ja siitä bussilla Ivaloon sukulaisen luo viettämään viikon mittaista treenilomaa. Tuon viikon aikana päädyin mitä erikoisempiin tilanteisiin, mutta mitään en kyllä vaihtaisi :)
Valjakkourheilun talvikausi on jo pitkällä, vaan etelässä touhua jarruttaa rajusti lumettomuus. Nyt pääsin vihdoin hiihtämään hiihtohallin tykkilumen sijaan oikealle lumelle kauniiseen luontoon. Sopivasti juuri tuon viikon ajan säät suosivat ja pakkanen hellitti niin, ettei se haitannut hiihtelyä ollenkaan :)
Juna lähti kahdeksan ympärillä illalla ja olimme Rovaniemellä seuraavana aamuna. Oli kyllä pitkät 12 tuntia, kun vaunu oli vanhanaikainen, ahdas, täysi eikä siellä ollut mahdollisuutta edes puhelimen lataamiseen. Eka oli onneksi unelmahelppo reppukoira, nukkui koko matkan milloin sylissä ja milloin laukkujen päällä :)
Rovaniemellä bussia odotellessa Eka sai pissatauon ja minä jumppatauon. Bussissa Eka viihdytti alkumatkan brittiläisiä turisteja, esittelin heille meidän harrastuksia ja Eka nautti rapsutuksista ja huomiosta. Kun katsottiin koneeltani jotain Ekan agilityvideoita, britit ihmettelivät että mahtaako olla sama koira joka heidän vieressään makoilee täysin tyynenä, kun niin lujaa painelee videolla :) Bussissa oli onneksi niin paljon tilaa, että sain viimeisten tuntien aikana otettua hyvät päiväunet takimmaisessa penkkirivissä. Kaikenkaikkiaan matka kesti noin 17 tuntia.
Pian meidän kotiuduttua lähdettiin katsomaan treenimestoja. Lyhyen ajomatkan päästä löytyi reilut 7km koiralatua missä koiravuorot oli päivittäin sekä aamulla että illalla, ja yleiselle ladulle pääsi hiihtelemällä vain läheisen joen toiselle puolen.
Eka oli aivan innoissaan päästessään taas vetohommiin, mutta niin olin kyllä minäkin! Maanantaina kun puolen päivän jälkeen pääsin perille, kävin hiihtämässä lyhyen tutustumislenkin ja katsomassa vähän paikkoja. Parina seuraavana päivänä kävin hiihtämässä aamulla ja illalla, toisen kerran yksin ja toisen kerran Ekan kanssa. Samalla testailin joululahjaksi saamaani Go Prota. Käyttöä pitänee vielä vähän reenata, mutta kyllä sillä jo jonkinlaista kuvaa onnistuin saamaan :) Parilla lenkillä hiihdeltiin porojen kanssa ristiin, mutta Eka ei onneksi sanonut niistä mitään, kunhan katseli ohi juostessaan.
Keskiviikkona pääsin mukaan juoksuttamaan paria koiraa moottorikelkalla, oli kyllä loistava tapa liikuttaa aktiivisia koiria! Kelkkareitille, koirat vapaaksi ja vauhtia riitti :) Itse hoidan samantyylisen treenin kotipuolessa joko kickbikellä tai maastopyörällä, mutta siinä saa itse huhkia pienesti enemmän :D
Torstaina, uuden vuoden päivänä pidin kevyemmän päivän ja vaihdoin toisen hiihtolenkin hölkkäily-, kävely- ja nautiskelulenkkiin :) Eka pomppi lumihangessa hajujen perässä kuin aropupu ja minä ihastelin maisemia. Luminen maa, mutkainen polku ja pimeässä loistavat katulamput.
Illalla lähdin juhlimaan vuoden vaihtumista parin vuoden takaisten kavereiden ja muiden vierailevien tähtien kanssa. Ilta oli hieno ja vauhdikas ja Saariselän ilotulitus katsomisen arvoinen :) Oli kyllä todella virkistävää nähdä vähän uusia kasvoja.
Perjantaina pidin sattuneesta syystä lepopäivän. Olen pitänyt kohtuullisen tiukkana sääntönä, että juhlien jälkeisenä päivänä lepään, sillä en usko että silloin tehdystä treenistä olisi juurikaan hyötyä. Lauantaina käytiin serkun/kummisedän kanssa kolmisen tunnin kelkkailuretkellä loukkulenkillä, eli katsomassa minkkiloukut läpi. Ei löytöjä tällä kertaa. Maisemat olivat kuitenkin upeat ja vauhtikin veti suun virneeseen :D Näköhavaintoina riekko ja tottakai reilusti poroja.
Illemmasta kävin sitten vielä hiihtelemässä Ekan kanssa, nyt nähtiin jopa muitakin hiihtelijöitä! Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä Eka onnistui esiintymään niin edukseen, että siitä aiheutui jopa vähän harmia :D ei meille, mutta niille turisteille kyllä jotka autolla lähtiessään jäivät ihastelemaan Ekaa ikkunasta ja poikkesivat sitten penkan puolelle. Kaivamalla ja työntämällä siitä kuitenkin selvittiin :)
Sunnuntaina tehtiin vielä kävelylenkki ja illalla tein reissun Saariselän laduille. Hiihtelin n. 14 km kakslauttaseen ja takaisin. Muuta porukkaa oli ihmeen vähän, sää oli kuitenkin hyvä, vain kymmenisen astetta pakkasta eikä satanut. Lenkki kesti 2,5h ja sinä aikana ehdin kyllä pohtimaan kaikenlaista.
Kakslauttaseen päästyäni pidin lyhyen tauon ja kävin katselemassa iglukylää. Lasi-igluja vieri vieressä, joiden sisällä on pieniä hotellihuoneen tapaisia huoneita. Oli kyllä hienon näköistä!
Kuvittele talvinen maisema, ympärillä koskematon lumikerros lumisine puineen, parin sadan metrin päästä kirmaa valkoinen jänis ladun poikki ja katoaa hankimaisemaan. Hiihdettyjä kilometrejä takana jo reilu 20, pikkupakkanen nipistelee poskipäissä, yllä kirkas tähtitaivas, täysi hiljaisuus ja valoa vain lyhtypylväiden alla. Hiihtelet eteenpäin, käännät katseen eteen ja huomaat ladun jatkuvan hillittömän pitkään ja ylöspäin jyrkkenevään ylämäkeen.
Parasta!
Hetken kuluttua mäen päällä totesin sitten, että sehän menikin yllättävän kevyesti. Varmasti siitä syystä, että viikon aikana olin puskenut jo aika monta mäkeä ylös ja oppinut ehkä jotakin :D
Ladulla muistelin sitä, kuinka lapsena remuttiin pulkkamäessä kaikki talvet. Kiipesimme innolla vaikka kuinka pitkiä mäkiä ylös silmät kiiltäen, vain saadaksemme laskea ne alas. Ylämäen jyrkkyydestä ei ikinä valitettu kiivetessä, saihan mäessä vain sitä paremmat vauhdit mitä jyrkempi se oli.
Nyt vähän (ei paljon, mutta vähän) isompana huomaan välillä aikuisten (muka)loogisen ajattelutavan yrittävän vallata mielen. Alamäki tietää tuskaa, sillä yleensä sitä seuraa ylämäki. Ei näin! Miksi hukata kivaa alamäkeä tuollaisesta märehtimiseen, kun siitä voisi vain nauttia ja ottaa kaikki vauhdit irti? Sitäpaitsi, ylämäessähän se kehitys tapahtuu.
Sama asia on ihan sovellettavissa harrastamiseen ja kilpailuun. Pitää innoissaan kiivetä mäkeä ylös eli treenata ja tehdä työtä, jotta voi sen jälkeen iloissaan laskea mäkeä alas, eli nauttia tuloksista :)
NAS-valmennusryhmän kolmas (minun toinen) leiri pidettiin kuluneena viikonloppuna. Inspiroiva ja kannustava viikonloppu! Näistä leiripäivistä on nyt tullut minulle ehdottomasti kuukauden odotetuimpia päiviä, mutta hyvää kannattaakin odottaa!
Kuten viime leirillä, myös tällä oli ohjelmassa paljon treeniä eri aihe-alueilta. Oli luentoa, kehonhallintaa, klinikkaa, ratatreeniä ja tietenkin myös ilman koiraa tehtäviä harjoituksia. Meidän ryhmä aloitti leirin treenit Teemun ratatreenillä ja päätti Niinun ratatreeniin.
Lauantai
Aamusta kuuntelimme luentoa ja pohdimme vähän asioita, jotka vaikuttavat treeneihin ja kisaamiseen. Mielenkiintoisia stressi- ja tunnejuttuja :) Luennon jälkeen päästiin sitten puuhaamaan itse.
Ensimmäinen treeni siis rataa. Ensin opeteltiin neljä rataa samalla ratapohjalla, sitten tehtiin mitä valmentaja halusi. Tästä treenistä jäi heti älyttömän hyvä fiilis, yllätyin jälleen Ekan osaamisesta ja vähän myös omastani :) Hyvää menoa oli radalla, jalatkin suunnilleen liikkuivat ja edellisten viikkojen sairastelu tuntui pahemmin vasta viimeisen radan jälkeen, kun alkoi hengitys tökkimään. Ei haittaa enää siinä vaiheessa treeniä! :D Teemulla on kyllä aika uskomattomat valmentajan taidot, vihdoin pääsin myös itse hänen oppiinsa.
Kehonhallinnassa oli ihanaa huomata, että edellisellä leirillä hankalat asiat onnistuivat Ekalta nyt huomattavasti helpommin. Kotona tehty työ on siis toiminut :)
Olin juuri edellisellä viikolla kuumeessa kotona suunnitellut ja järjestänyt treenikirjanpitoni ihan uudestaan. Leiriltä sain kuitenkin vielä hyviä ideoita treenien kirjaamiseen, ja nyt vain odotan että löydän aikaa taas toteuttaa näitä ideoita! Tunnustan, että tämäkin lähti jo vähän lapasesta, mutta olen asian kanssa ihan sujut. :D
Sunnuntai
Sunnuntaina päästiin Ekan kanssa taas kepittelemään Leenan silmän alle! Tehtiin paljon lyhyitä toistoja erilaisilla häiriöillä ja ärsykkeillä, mitkä Eka kesti ihmeen hyvin. Kotiläksyksi kirjasin takaaleikkausten opettelun kepeillä hankalista kulmista.
Koirien lepäillessä välillä, meidät ohjaajat laitettiin hikoilemaan ja haastamaan aivojamme Tiian fysiikkatreenissä. Näistäkin treeneistä jäi paljon kotitehtäviä, ja aloitimmekin jo eilen iltalenkin jälkeen kiertelemällä pihan omenapuuta vähän edestä ja takaa :)
Päivän päätteeksi tehtiin leirin toinen ratatreeni Niinun opastuksessa. Nyt sai kyllä juosta kieli keskellä suuta että osuttiin oikeille esteille. Mutta aika hyvin osuttiin! Kokeiltiin pariin kohtaan vähän erilaisia ohjaustapoja, ja hyvin kyllä huomasi mikä oli kätevä ja mikä kätevämpi :) Oli peruskäännöstä ja sokkaria, pakkovalssia ja välistävetoa, japanilaista ja takaaleikkausta. Kun äsken olin juossut Tiian treenissä pääni pyörälle valsseista, oli suuri ilo onnistua Ekan kanssa radalla tiukassa valssikäännöksessä :D Enää noin tuhat toistoa valssia, ja se saattaa alkaa osumaan useammin oikeaan kohtaan kuin väärään. Vaikka Eka oli jo selvästi vähän väsynyt leiristä, ihmeen hyvin jaksoi vielä radalla painella. Tämä treeni oli kyllä loistava piste i:n päälle ja leiri päättyi yhtä hienosti kuin alkoikin.
Koska latasin tietokoneelleni jopa videonkäsittelyohjelman (ja käytin pikkusiskoa avuksi), onnistuin tekemään ratatreeneistä yksinkertaiset koostevideot! Tässä olkaa hyvät :D Vähän huonolaatuisia, mutta lupaan opetella lisää!
Olemme nyt käyneet 3 kuukautta Niinun viikkotreeneissä, ja huomaan jo nyt valtavan kehityksen meidän molempien osaamisessa. Mitähän Niinu meistä vielä kevääseen mennessä leipookaan!
Vähän muitakin kuulumisia
Kävin Ekan kanssa vihdoin luustokuvissa. Kuvattiin kaikki mitä kerralla saatiin: selkä, lonkat ja kyynärät ja tarkastettiin polvet. Tuloksena ilahduttavat SP0, LTV0, A/A, 0/0, 0/0. Kaikki priimaa siis! Joulukuun alussa käydään vielä silmätarkissa ja ottamassa verta geenitesteihin, ja voipi olla että niiden jälkeen Eka löytyy urosjalostuslistalta. Parasta kuitenkin on, että saan harrastaa terveen koiran kanssa <3
Tällä viikolla päästään Ekan kanssa nauttimaan kisareissusta, kun lähdetään treenikaverin kanssa käymään Jyväskylässä. Siellä järjestetään koikkereiden rotumestaruuskisat. Muistan kun vuosi sitten lueskelin ilmoitusta samoista mestiksistä ja haaveilin siitä päivästä kun kisaamme 3-luokassa ja saan osallistua koohojen mestaruuskisaan. Ja kohtapa osallistun!
Alla on videot viimeisistä kisoista, kun niitä nyt ei taas ihan liikaa ole tullut lisäiltyä :)
A- ja B-radoilla tuomarina oli Lee Gibson, vuoden 2016 SM-kisojen tuomari :) Radat olivat tyyliltään aika erilaisia kuin suomalaisilla tuomareilla, mutta tykkäsin kyllä kovasti! Haastava kepeilletulo B-radalla ja paljon erilaisia linjoja esteille, ja ilokseni suoriuduttiin niistä ihan varsin kivasti!
Yksi kisojen tavoitteista oli A-esteen suorittaminen oikein. Vaihdoin A-esteen suorituskriteerin hiljattain pysäytyksestä juoksukontaktiksi, syystä että minua alkoi huolestuttaa pysäytyskontaktin rasittavuus koiran kropalle. NAS-leirillä Leena-koutsi antoi ohjeet, joiden mukaan olen treenannut. Nyt oli ensimmäiset kisat tämän muutoksen jälkeen. Toistoja ollaan tehty niin paljon kun olen ehtinyt, ja ilmeisesti se on jo jotenkuten mennyt pikkukaverille kaaliin! Vau miten hieno, etenkin A-radalla, jossa pystyin itse vähän vielä jarruttamaan vauhtia! B-radalla este oli suoralla ja siitä jatkettiin putkeen, joten vauhtia tuli jonkin verran enemmän, mutta toimi vielä siitä huolimatta. Nyt vielä muutama sata toistoa eri vauhdeissa ja kulmissa, niin alkaa varmaan tulla hyvä :)
Syksyn aikana agilitykisojen osalta olen alkanut pohtimaan moniakin asioita vähän uusista näkökulmista. Viime viikonloppuna ajellessani kilpailuista kotiin, kiinnitin huomiota kilpailusuorituksen jälkeisiin fiiliksiin ja reaktioihin.
Koska kisoissa oli paljon osallistujia, ehdin hyvin tarkkailemaan myös muiden suorituksia. Koirakoiden tullessa maaliin näin kovinkin erilaisia reaktoita. Useimmat tietenkin kehuivat kovasti koiriaan ja onnistuessaan jopa tuulettivat. Osa kuitenkin unohti koiran kokonaan radan päätyttyä, ja keskittyivätkin vain hihnan etsimiseen ja kun koira oli kytketty, alkoi selvittäminen kavereille, mitä radalla tapahtui tai sitten mennään kiireenvilkkaa tuijottamaan tulostaulua. Mielestäni se on kyllä aika väärin koiraa kohtaan, joka kuitenkin on tehnyt kaikkensa radalla ja varmasti myös pitänyt hauskaa. Palkkioksi se saa siitä ohjaajan huomiotta jäämisen. Joidenkin koirien mielestä se voi tuntua jopa rangaistukselta.
Epäonnistuneiden ratojen jälkeen oli mielenkiintoista huomata jos jonkinmoisia maaliintuloja. Oli niitä, jotka sivuuttivat tuloksen täysin ja olivat yhtä tyytyväisiä koiraan kuin onnistuneenkin radan jälkeen. Se oli kyllä mukavaa katseltavaa :) Välillä kuitenkin näkee myös niitä, kun koiralle ollaan vihaisia tapahtuneesta virheestä, joka mahdollisesti oli vielä ohjaajan tekemä, ja maaliin tultua koira sai "kuulla kunniansa".
Aloin ajattelemaan asiaa, kun olen nyt jonkin verran törmännyt kisoissa siihen, että minun sättiessä itseäni, joku tulee sanomaan "no mutta olihan siinä paljon hyvääkin!", "Ekahan on vielä tosi nuori, ei teillä oo kiirettä", "teittehän te kuitenkin yhden nollan" tai muuta vastaavaa. Aina on paljon hyvääkin, käyn nekin aina läpi ja saatan fiilistellä niitä vielä pitkäänkin kisojen jälkeen. Eivät ne kuitenkaan poista sitä mikä ei mennyt hyvin. Kyllä, Eka on nuori eikä meillä ole kiire, mutta miksi sitten kisaisin, jos nuoren iän varjolla en voisi pyrkiä omiin itse asettamiin tavotteisiini?
Mielestäni, jos radalla tulee virhe, on nopeasti mietittävä oliko virhe oma vai koiran ja tehtävä yksi päätös välittömästi.
1) haluanko jatkaa radan loppuun, vai
(Tämä tarkoittaa sitä, että palkkaan koiran radan päätteeksi, koska loppuun suoritetun radan jälkeen koiralla ei enää ole harmainta aavistusta mikä kohta radasta meni mielestäni vikaan. Torumisesta ei siis olisi mitään hyötyä.)
2) haluanko huomauttaa koiraa tapahtuneesta
eli joko keskeyttää radan siihen tai korjata virheen (esim. alastulokontakti), kehua sen jälkeen vuolaasti ja liidellä suorinta tietä maaliin palkkaamaan. Jotkut tuomarit antavat vielä jatkaa koko radankin loppuun :) Jos virhe tuntuu johtuvan koirasta, on syytä vielä miettiä, onko tehtävä vaadittavissa koiralta, eli onko sitä oikeasti opetettu koiralle niin, että sillä olisi edes mahdollisuutta onnistua. Jos ei, toruminen on jälleen väärä ratkaisu.
Oli valinta sitten mikä tahansa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että epäonnistumisen jälkeen saa ottaa päähän. Mietitäänpä vaikkapa viimeisimpiä kisojamme:
Olin asettanut tavoitteeksi tuplanollan. Ensimmäisellä radalla Eka juoksi kahdesta hyppyesteestä ohi. En vieläkään ole ihan varma miksi, luultavasti en vain ohjannut riittävän tarkasti. Toisella radalla tehtiin hyvän mielen nolla-rata. Kolmannella radalla selviydyttiin hienosti kaikista vaikeista kohdista, mutta pituusesteestä Eka juoksi jälleen ohi. Muuten puhdas rata, ja tuplanolla oli niin lähellä. Lisäksi tavoite on ollut yhtä lähellä jo ainakin kolmissa edellisissä kisoissa. Saako vähän v#tuttaa? :D
Itse olen vielä siinä mielessä ankara itselleni, että jos asetan tavoitteen (jonka toki koen olevan saavutettavissa) enkä pääse siihen, en pysty lohduttamaan itseäni sillä, että joku muukaan ei onnistunut tai ajattelemalla, että onnistuin kuitenkin melkein. Lisäksi saatan vielä tulistua hiukan lisää, jos toiset tulevat hämmästelemään tai vähättelemään pettymystäni tai tulevat lohduttamaan tulevilla kisoilla ja muistuttamaan, että on vielä yli puoli vuotta aikaa saada niitä tuplanollia (SM-kisoja varten siis). Vaikka petynkin, ei siihen maailma kaadu ja pääsen kyllä siitä yli. Usein huomaan viimeistään seuraavana päivänä (usein kuitenkin jo kotimatkalla kisoista) suunnittelevani jo seuraavia kisoja tai treenejä. Sanoisinko, että jos ei edes vähän harmita, ei silloin ole yrittänytkään tosissaan :D
Koska lajiin kuuluu toinenkin osapuoli eli koira, asiaan liittyy sääntö: vaikka harmittaa, sitä ei saa purkaa koiraan.
Olen opetellut ja opettelen edelleen tapaa, kun tulen radalta jossa olen mokannut, palkkaan ensin koiran niin, että sille todella tulee selväksi, että sinä olit tosi taitava. Kun harmitus alkaa nousta pintaan, kiikutan koiran joko häkkiin tai avustajalle ja painelen itse vaikkapa ulos. Sitten voin kiukkuilla itselleni niin paljon kuin haluan. Itseensä tyytyväisen koiran luo saan palata vasta, kun pystyn taas käyttäytymään reilusti koiraa kohtaan.
Kertaakaan en muistaakseni ole keskeyttänyt rataa Ekan kanssa, joten vielä ei ole ollut syytä jättää palkkaamatta maalissa. Muutenkin pidän yleisesti parempana tapana palkata koira aina radan jälkeen ja korjata mahdolliset koiran tekemät virheet sitten seuraavissa treeneissä. Ainakin meillä se on toiminut vallan hyvin, ja koira on aina innoissaan päästessään maaliin :)
Kuluneena viikonloppuna osallistuimme siis Niinu Agility Sportin NAS-Teamin treenileirille. Jestas sentään mikä informaatiotulva! Aivot ihan totaalisolmussa, uskomatonta miten paljon ahaa-elämyksiä voi yhteen viikonloppuun mahtua!
Sain hurjan pitkän listan ideoita ja vinkkejä Ekan tuleviin treeneihin ja nyt pitää malttaa odottaa että niitä pääsee treenaamaan!
Alla pätkä Tiia Vitikaisen valmentamasta ratatreenistä :) Kuten näkyy, mutkat valui aika paljon etenkin kovemmassa vauhdissa ja omat ajoitukset ovat välillä vähän pielessä, mutta voi juku kun nuo saadaan Ekan kanssa hiottua kuntoon, miten paljon sekunteja saadaankaan pois kisaradoilta!
Yksi treeni, josta jäin älyttömän iloiseksi, oli keppitreeni. Muutama kuukausi taaksepäin, meillä oli keppiongelmia selvästi havaittavissa. Nyt, treenin aikana Eka ei tehnyt yhtäkään keppivirhettä! Haasteeksi kepit osoittivat kohti seinää, niihin tultiin vauhdilla putkesta ja itse otin ohjatessa etäisyyttä sivusuunnassa. Ja se kesti! Lopulta päästiin tilanteeseen, että lähetin Ekan putkesta kepeille muutaman metrin päästä sivusuunnassa, ja pääsin leijeröimään sekä pussin että U-putken kentän toiseen laitaan Ekan tehdessä kepit kiltisti loppuun saakka! Vau! Nyt kyllä pikkupoika yllätti.
Kiteytin leirin oivallusten top5 -listaksi:
5. kuinka riskialtis laji agility on ohjaajan näkökulmasta
Niin! Siinä ihan ihan, ihan oikeasti voi sattua! Omaksi onnekseni ei itselleni ole vielä tullut vammoja, pitää muistaa treenata lihaksia jotka auttavat pysymään kasassa. Lisäksi meidän ihana fysiikkavalmentaja Tiia onnistui kertomaan, kuinka vänkyrä se oma kroppa todellisuudessa onkaan... Mutta kaikki kuitenkin ihan korjattavissa :)
4. kuinka vauhdilla olemme kehittyneet
Eka on oikeasti vasta 2,5v! Ei mitään kiirettä, ja lähes jokaisessa treenissä sain huomata, kuinka hyvin Eka on ikäisekseen kehittynyt. Onnellista! Kaikessa on vielä paljon hiottavaa, mutta tietenkin nuorella koiralla on. Sen lisäksi, että Eka on taitava oppimaan, tuntuu että olen itsekin kuluneen syksyn aikana kehittynyt aika paljon :) sekin on onnellista! Melkein voisin todeta saman kuin Ekasta: kaikessa on vielä paljon hiottavaa, mutta tietenkin nuorella ohjaajalla on. Tosin en pistä nuoruuden piikkiin, koska sehän olisi vallan huijausta. Voi nuorikin olla taitava! :D
3. kuinka monet osa-alueet agilityyn lajina oikeasti vaikuttaa
Sen lisäksi, että ohjaaja tarvitsee hyvää kuntoa ja juoksutekniikkaa, tarvitaan myös koordinaatiota, ketteryyttä, havainnointikykyä liikkeessä, taitoa reagoida nopeasti koiran liikkeisiin, myös tasapainoa ja vielä paljon muuta. Näiden kaikkien kehittäminen on äärimmäisen mielenkiintoista!
Leirillä mietittiin ja käsiteltiin paljon myös lajin henkistä puolta. Siistiä, että agilityssä kaikella on merkitystä. Sillä, miten suhtaudun treenien tapahtumiin. Sillä, millä mielellä tulen treenaamaan. Sillä, millä mielellä koira tulee treenaamaan. Sillä, miten käsittelen epäonnistumiset. Sillä, miten suhtaudun haasteisiin. Sillä, miten pystyn sietämään painetta. Sillä, miten hyvin muistan radan. Sillä, miten hyvin pystyn luottamaan koiraan. Ja lista jatkuu. Oikeasti, kaikella tuntuu olevan merkitystä! Ja niiden tekijöiden summa on se lopullinen suoritus. Vau!
2. miksi todella harrastan agilityä
Kun mietittiin omia vahvuuksia ja kehitettäviä ominaisuuksia, huomasin ajattelevani itsestäni varsin positiivisesti. Kun eilen illalla olin menossa nukkumaan, ymmärsin, miksi oikein tykkään niin kovasti agilitystä. Juuri ne samat ominaisuudet jotka listasin vahvuuksiksi agilityssä, ovat samoja ominaisuuksia joita luettelisin, jos joku kysyisi yleisesti, mitkä ovat vahvuuksiani elämässä. Tässä lajissa nuo ominaisuudet pääsevät käyttöön, vielä ehkä parhaassa mahdollisessa paketissa!
1. kuinka siistiä on se, mitä agility parhaillaan lajina antaa.
Ja se jos joku, on siistiä. Vähän jopa liikuttavan siistiä. Se tunne on ihan mieletön, kun koira antaa itsestään täydet 100% radalla, itse antaa yhtä paljon, onnistutaan koirakkona, ja näkee että koira vielä nauttii siitä ehkä enemmän kuin mistään. Eihän siitä itsekään voi olla nauttimatta. Itse koen välillä joitakin kohtia radoilla hidastetusti, niin että pystyn kuvailemaan yhtä sekunnin ehkä kymmenesosaa, hyvin tarkasti ja vaihe vaiheelta. Ehdin kokemaan erikseen sen, kuinka esimerkiksi Eka putkesta tullessaan vilkaisee minua silmiin, antaa merkitsevän katseen "mihin-aajoo-tonne-selväpyy" ja sen jälkeen suuntaa katseensa takaisin rataan ja lähtee suorittamaan antamaani ohjetta. Samalla ehdin itse ymmärtää, että koira lukitsi esteen, ja pystyn jättämään sen tekemään ja liikkumaan itse kohti seuraavaa estettä. Videolla sama tapahtuu helposti yhden sekunnin sisällä. Välillä radalla tulee vain järjetön flow, ja joku yksittäinen hieno tilanne voi piirtyä tarkasti mieleen pitkäksikin aikaa. Sen voi ehkä ymmärtää vain ne, jotka ovat itse kokeneet saman :D
Jos agilityä vertaan vaikkapa toiseen lajiini, valjakkourheiluun, agilitykentällä saa kyllä ihan oman luokkansa elämykset ja kiksit, mitä ei ehkä muualta saa! Valjakkolajeissa on sitten ihan oma viehätyksensä. Se kuitenkin liittyy mielestäni enemmän omaan suoritukseen sekä koiran fyysiseen treenaamiseen, kuin samalla tavoin saumattomaan yhteistyöhön koiran kanssa.
Lisäksi agilityn parissa olen tutustunut jo nyt, koko harrastusuran alkutaipaleella, järjettömään määrään ihania ihmisiä ja saanut jopa ystäviä lajin parista. Mainittakoon vielä NAS-teamin valmentajat, jokainen heistä ovat kaikessa energisyydessään, pirteydessään ja omituisuudessaan ihan mielettömiä! Ilo on tehdä koko tuleva kausi heidän kanssaan tiiviisti töitä :)
Sitä, kuinka paljon laji ja kilpaileminen ihmisenä kasvattaa, en ehkä pysty sanoin kuvailemaan. Onneksi korkeimpiin tavotteisiin pääseminen vie paaaljon aikaa, niin matkasta ehtii nauttimaan reilusti. Se jos joku on lajin suurin anti ja todellakin kaiken vaivan arvoista.
Menestys merkitsee aina jonkun muun mielipidettä sinusta, mutta sillä ei ole lainkaan merkitystä verrattuna omaan mielipiteeseesi itsestäsi.
Olen saanut bloggaajilla kiertävän Liebster Award -haasteen nyt kahdelta kaverilta. Kiitos Tanja ja Tanja :D Koska lähes kaikki bloggaavat tutut ovat jo päässeet vastaamaan kysymyksiin, en haasta ketään eteenpäin. Alla kuitenkin kaikki 22 saamaani kysymystä :) 1. Millainen on elämäsi koira? Onko se joku nykyisistä, jo paremmille maastoille siirtynyt vai vasta haaveena?
Aktiivisena koiraharrastajana elämäni koira on varmasti johonkin lajiin hyvin soveltuva, jonka kanssa voimme treenata tavoitteellisesti, kehittyä ja nostaa rimaa aina pikkuhiljaa ylemmäs :) Se on koira, jonka kanssa eläminen on helppoa. Se on koira, jolta opin paljon, ja jonka kanssa välillämme on erityinen side. Sellainen meillä kyllä Ekan kanssa on. Tällä hetkellä vastaisin, että Eka on elämäni koira, mutta enhän vielä tunne koiria, joita tulen tulevaisuudessa omistamaan. Joka tapauksessa Eka on ja tulee aina olemaan erityinen, onhan se ensimmäinen oma koirani. Lisäksi se on ollut ja tulee olemaan elämässäni ehkä kaikista muutosrikkaimman ajan: Ekan tullessa taloon olin vielä 17-vuotias, se tulee luultavasti olemaan elämässäni jos saan lapsia, ja se viettää eläkepäiviään mahdollisesti vielä minun ollessa yli kolmekymppinen.
2. Mitkä ovat top 3 koiralajiasi? Lajeja joita jo harrastat tai haluaisit ehdottomasti kokeilla! Tällä hetkellä agility on selvä ykkönen, valjakkolajit vahva kakkonen. Kolmas on laji, jota en ole päässyt harrastuksena kokeilemaan, ainoastaan töissä ihan työtarkoituksessa: paimennus. Harrastelen "hyvän päivän lajina" tokoa, myös viestin alkeita ollaan iloksemme Ekan kanssa kokeiltu ja frisbeejuttuja treenailin innostuksen puuskassa, mutta paimennustouhua haluaisin ehdottomasti päästä treenaamaan. Paimennuksessa(kin) korostuva ihmisen ja koiran välinen yhteys on jotain niin kiehtovaa :) 3. Koirat ovat ihania, mutta tekevät välillä meidät omistajat hulluiksi tempuillaan. Paljasta oman kamusi isoimmat tyhmyydet ja tuhot.
Itseasiassa, suurin asia mitä Eka on tuhonnut, on vanha räsymatto. Ei kenkiä, ei sohvia, ei pöydänjalkoja tai sähköjohtoja. Sähköjohdoista on kyllä lyhyt historia: kämppiksen jouluvalot :D Seuraavana päivänä huomasin, että tietokoneeni virtajohtoa oli järsitty, mutta vain sen verran että eristeessä oli reikiä. Kenties johdosta on purkautunut pieni tälli toisen nenuun, kun ei ole tuon jälkeen enää kiinnostanut... :D
Tyhmyyksiä sen sijaan kyllä riittää! Viimeksi tänään, kun tuo iski hampaansa laukustani kaivamansa proteiinipirtelön kylkeen ja siitähän tuli hieno suklainen sotku pitkin huonetta <3 Muita vallan miellyttäviä tapoja on limu-, vesi-, mehu-, ja juomapullojen kantelu ja HEITTELY pitkin asuntoa. Hyvin kolisee ja parhaillaan lorisee. Tästä syytän ainoastaan itseäni, mitäs tein limupullosta älylelun ja täytin sen nappuloilla. Tyyppi oppi hyvin nopsaan että viskomalla pulloa seinille, nappulat lentää parhaiten ulos. Nappuloita tuli pulloista noin kahdesti, nykyään tyhjät pullot ovat ihan yhtä kivoja. Yksi tapa, josta en ole vielä onnistunut käräyttämään Ekaa, on hikisten treenivaatteiden lussutus. Lähes aina, kun tulen treenaamasta ja erehdyn jättämään esim treenipaitani kannellisen pyykkikorin sijaan lattialle tai sängylle (eli siis aika usein...), suihkusta tullessani paidan kainalot on lussutettu läpimäriksi... Jee!
Siinä ensimmäiset jotka tuli mieleen. Mutta on se oikeesti ihan kiva koira :D 4. Mieluisin karvanlaatu koiralle (pitkä, lyhyt, karkea, pehmeä yms.) Perustele toki :) Nyt on paha... Karvanlaatu ei ole ollut minulle kovin tärkeä asia koiran hankinnassa, enemmänkin koiran käyttötarkoitus. Jos kuitenkin mietitään ainoastaan karvanlaatuja ilman muita rotuominaisuuksia, pidän karvanlaaduista, joiden hoito ei vaadi työtä :) Eli takkuuntumaton ja likaa hylkivät on tosi jees! Silmää miellyttää karkea karva sekä keskipitkä, kuten Ekan turkki.
5. Mikä olisi juuri sinulle ihanteellinen määrä koiria? (unohda kaikki maksut, tilojen riittävyydet yms.) Tästä minulla on selvä visio! Nimenomaan miettimättä tosielämän rajoituksia :D No, Eka, sen lisäksi australiankelpie jolla voisin opetella paimennuksen saloja sekä agiliitää, sekä kaksi saksanseisojaa: isompi ja pienempi. Isommalla voisin pyöräillä tai kikkaroida, pienemmällä juosta :) Hyvin toimisi, jos ei olisi muuta elämää kuin harrastaminen :D Sääli että on.
6. Nukkuuko koirasi lattialla, omassa pedissä vai sinun pedissä?
Illalla kun itse menen nukkumaan, Eka tulee kainaloon kun pyydän. Siinä se makaa aina hetken. Sitten se hyppää lattialle, käy juomassa ja jää nukkumaan joko lattialle tai lampaantaljan päälle.
7. Jos rodusta löytyy näyttely ja käyttölinjat, kumman valitsisit? Käyttölinjan. Näyttelyt ovat koirajutuista ehkä kaikkein vähiten mun juttu. Miettikää nyt, viime joulukuussa kun Eka oli menossa kehään maailmanvoittajaan, kyselin pukeutumisvinkkejä yhdeltä meidän seuran mieheltä! Suoriuduin kuitenkin kehästä, ja onneksi päästiin sen jälkeen lasten ja nuorten näytökseen skeittaamaan ja temppuilemaan, huh :D Tai no en minä skeitata osaa, mutta Eka.
8. Onko sinulla joitain sääolosuhteisiin liittyviä rajoitteita treeneihin lähtiessä? Toistaiseksi ainakaan ei ole ollut. Tottakai talvisin on mukavampaa treenata valoisan aikaan, mutta tuohan otsalamppukin touhuun oman mausteensa :) Helle rajoittaa sen verran, että treenit joutuu hoitaa joko ilman koiraa tai koiran kanssa viileässä agilityhallissa. Vesisateiden suhteen en ole ehkä nirsoimmasta päästä, mutta olen oppinut arvostamaan terveyttä sen verran, että jos kastuminen on mahdollista välttää, sen teen :) Ehkä sitä kutsutaan myös maalaisjärjeksi.
Käytiin sutimassa maastopyörällä loskasäällä, kyllä riemua riitti! :D
9. Onko koirallasi suosikkilelua? Mikä se on? PULLOT. Saattoi käydä ilmi jo tuolla ylempänä. Ekalla ei kyllä ole vielä lelua ollut joka ei olisi kelvannut. Pehmolelut on kivoja, vinkulelut on kivoja, vetolelut on kivoja, pallot vasta onkin kivoja, kaikki mikä leluksi kelpaa, on kivoja. 10. Kuinka kauas olet valmis kulkemaan harrastuksesi (treeneihin/kisoihin) perässä? (~km) Tällä hetkellä kuljen viikottain agilityvalmennukseen 70km / suunta. Syksyllä ajelin muutamaan otteeseen treenaamaan Kouvolaan, n. 130km / suunta. Tuo vielä menee, mutta saa kyllä olla erikoinen treenipaikka jos säännöllisesti lähtisin vielä pidemmälle. Kisoihin kyllä tulee varmasti kuljettua pidemmällekkin. Vuosi sitten kesällä kävin Ivalossa, reilun 1000km päässä agilitykisoissa :) Matkaan sisältyi viikon loma sukulaisen luona, ettei kolmen päivän takia tarvinnut Suomen läpi ajaa. Jos rahkeet jonain päivänä riittää, lähden ehdottomasti ulkomaillekin kilpailemaan :) 11. Koira on ihmisen paras ystävä! Miksi näin on?
Koira on ehkä ainut eläinlaji, jolla on luonnollinen taipumus kommunikoida ihmisen kanssa. Vaikeaa tuota on perustella, niin se vain tuntuu olevan. Kysymyksestä tuli mieleen koiran "10 käskyä omistajalleen". Eihän mistään muusta eläimestä voisi edes kirjoittaa mitään niin liikuttavaa! Aina kun luen sen, viimeistään kohdassa neljä
silmäkulmani kostuu auttamattomasti.
KOIRAN 10 KÄSKYÄ IHMISELLE
1
Elämäni kestää ehkä kymmenen tai kaksitoista vuotta, jokainen ero sinusta merkitsee minulle kärsimystä, ajattele tätä ennen kuin hankit minut.
2
Anna minulle aikaa käsittää mitä vaadit minulta.
3
Isäntäni/Emäntäni, älä anna minun pettyä, istuta luottamusta, siitä elän.
4
Jos et ole minuun tyytyväinen älä ole kauan minulle vihainen, älä sulje minua rangaistukseksi sisään sillä sinulla on työsi, huvisi, ystäväsi; mutta minulla on vain sinut.
5
Puhu joskus kanssani. Vaikka en täysin ymmärrä sanojesi merkitystä, niin ymmärrän joka solullani äänesi sävyn joka puoleeni kääntyy.
6
Tiedät isäntäni/emäntäni, miten minua kohtaan käyttäydyt sitä en unohda koskaan.
7
Pyydän, harkitse ennen kuin lyöt minua sillä leukani voisivat satuttaa sinua ja murskata kätesi pienet luut, mutta en koskaan halua käyttää niitä tähän...
8
Ennen kuin haukut minut työssäni haluttomaksi, vastahakoiseksi tai laiskaksi, ajattele: ehkä sopimaton ruoka kiusaa minua, ehkä olin pakotettu olemaan liian kauan auringossa tai kuumassa autossa tai saattaahan minulla olla - murtunut sydän!!!
9
Isäntäni/emäntäni huolehdi minusta kun tulen vanhaksi. Myös sinä tulet olemaan joskus vanha.
10
Rakas isäntäni/emäntäni. Kulje jokainen vaikea matka kanssani! Älä koskaan sano: "En voi NÄHDÄ sellaista" tai "sen on tapahduttava poissa ollessani". Sillä minulle kaikki on helpompaa sinun kanssasi:
- MYÖS VIIMEINEN MATKANI. KIITOS.
- Mikä on lempiruokasi?
Luulenpa, että se on edelleen sama kuin naperona: äidin tekemä makaronilaatikko.
- Missä kaupungissa haluaisit asua? (ei saa olla nykyinen kotikaupunkisi)
Opiskeluajan kaupunkeina jostain syystä kiinnostaa Jyväskylä ja Oulu. Opiskelujen jälkeen voisin kuvitella asuvani jossain vähän pienemmässä kaupungissa :)
- Jos saisit supervoiman, mikä se olisi?
Olisi ihanaa, jos voisin elää nukkumatta :D Vuorokauteen tulisi heti monta tuntia lisää aikaa tehdä kaikkea mitä haluaa!
- Montako lemmikkiä olet omistanut tähän mennessä?
2 gerbiiliä, 1 hamsterin, vanhempien koira Ransu ja Eka. Kaloja ja kotiloita en laske :D Toissakesänä sain valmistujaislahjaksi kesälampaan, jonka ristin Martiksi. Martti oli hauska pässi, nykyään se pällistelee taulun kuvassa seinälläni. Asuntolassa oli "hoidossa" ehkä puolisen vuotta kaksi marsua.
- Mikä on lemmikkisi tai lemmikkien lempiruoka?
Jaa-a! Ransulle kelpaa nykyään lähes kaikki, mutta raa'at lihat saa silläkin pakan ihan sekaisin :D Ekalle parhaiten uppoaa kanankaulat ja siivet :)
- Mitä sinä syöt, kun herkuttelet viikonloppuisin?
Syön juuri sitä mitä huvittaa! Joskus tekee mieli sipsejä, joskus lakua, joskus suklaata. Nykyään en kyllä enää älyttömän herkuttele, ainakaan viikonloppuisin. Ne tuntuvat olevan niin täynnä ohjelmaa, ettei tule edes mieleen pitää herkutteluiltoja. Sokeriin jään kyllä todella herkästi koukkuun, etenkin jos teen pitkiä työputkia, niin tuntuu että kokoajan tekisi mieli napsia jotain makeaa. Parempi vain pysyä erossa! :D
Siinä missä herkkujen mättäminen on vähentynyt, ovat muut syöpöttelykohtaukset lisääntyneet. Nykyään saan välillä iltaisin ihan ihmeellisen mättämiskohtauksen, jolloin paahdan leipää ja syön jugurttia ja paistan kananmunaa ja keitän pastaa ja ja ja ja... sitten tulee ähky ja menen tyytyväisenä nukkumaan :D Ehkä se johtuu kasvaneesta energiankulutuksesta, mutta koska olen muutnekin kooltani aika pieni, en ole ajatellut ahmimista pahana asiana :D
- Kuinka monesti olet satuttanut itsesi ollessasi lemmikkiesi kanssa?
Hauskaa että kysyit! Aika monesti :) En kuitenkaan ikinä kovin pahasti (koputin puuta), vielä ei ole esimerkiksi luita murtunut. Tekevälle sattuu, mutta ei pieniä kolhuja pidä pelätä. Aiemmin syksyllä lensin kikkarilla vetotreeneissä ja polvi otti vähän osumaa, mutta ne ruhjeet alkavat olla jo ihan siistin näköiset. Joskus aukesi silmäkulma kun koira vähän moikkasi treeneissä, välillä on käsissä vekkejä jos koira osuu palkasta ohi ja pureekin käteen, ja sellaista pientä tapahtuu koko ajan, mutta kai ne kuuluu lajien luonteeseen :) En kyllä muista onko vielä sattunut mitään kovin suurta, ei ehkä. Olkoon se minun onneni vielä mahdollisimman pitkään :D
- Rantaloma vai kaupunkiloma, lemmikkien kanssa vaiko ilman?
Jos ihan lomalle lähdetään, niin rantaloma, ehkä ilman lemmikkejä, ne ei helteistä nauttisi kuitenkaan.
- Minkä värisiä sinun lemmikkisi ovat?
Perheen havannankoira Ransu valkoinen-beige, Eka kuten kaikki kooikkerit, valkoinen punaisin merkein :)
- Lempikuukautesi?
Apua! Tähän en ehkä osaa vastata, kun jokaisessa kuukaudessa on omat ilonsa. Onnellista on, että kuukaudet vaihtelevat niin aina voi innostua uusista vuodenaikaan kuuluvista jutuista vuorollaan. Sain itseni juuri kuulostamaan siltä, että olen aina kaikesta ensimmäisenä innostunut :D ei se kyllä ehkä kovin kaukana totuudesta ole.
- Mikä eläinlaji ja rotu on mielestäsi ylitse muiden?
Lajeista luonnollisesti koira, mutta rotu riippuu ihan siitä mitä ominaisuutta vertaillaan. Hankalaa on laittaa rotuja samalle viivalle, kun niitä on jalostettu niin eri tarkoituksiin ettei niitä pysty oikein verrata keskenään rotuina. Lisäksi samaa rotua edustavat yksilöt ovat hyvin erilaisia keskenään. Toki agilityssä kärkirotuja ovat bordercollie ja pienemmissä luokissa sheltit jne, valjakkolajeissa saksanseisojat. En silti osaa sanoa onko joku rotu mielestäni yleisesti ylitse muiden.
Sitten kun on niitä ihmisiä joiden mielestä yksi rotu on se ainut "oikea". Itse en kuuluu kyseiseen porukkaan, pikemminkin näen asian niin, että jokaisesta uudesta rodusta voi löytää jotain uutta ja rotukirjo laajentaa näkökulmia asioihin. Kun harrastaa aina samanrotuisilla koirilla, alkaa helposti omat käsitykset muodostumaan hieman yksipuoleisiksi. Onneksi esimerkiksi agilityn saralla Suomessa on vielä ihanan suuri rotukirjo niin kilpailuissa kuin harrastelijoiden joukossa :)
