Canicross SM 2021

2021 sulanmaankauden viimeinen kilpailu käytiin Ohkolassa, mihin parin muuttujan kautta siirtyi 1-koiran kärryn sekä koirajuoksun SM-arvot. Alunperin SM-kisat piti olla viikkoa aiemmin Oulussa, mutta siellä keliolosuhteet pakottivat perumaan kilpailun. Muutos johti samalla siihen, että nyt kilpailu käytiin kaksipäiväisenä. Olin jo aiemmin toivonut monesti, että kilpailu olisi kaksipäiväinen joten tämä oli minulle varsin mieluisa muutos. Kilpailumatka säilyi suunnilleen samana, 4,2km.

Treenikausi on kokonaisuudessaan ollut ehjä ja treenaaminen on maistunut 😊
Kuva Petri Viinikainen

Kilpailuun valmistautuminen:

Aiemmin kirjoittamastani Jämin kisasta viikon päästä olin suunnitellut juoksevani Mikkelissä 3km kisan, mutta pyöräkisojen jälkeen olo oli melkoisen vetämätön. Oli mm. yksi kolmen treenin päivä (2 omaa ja yksi Ykän), joista en saanut ensimmäistäkään tehtyä koska väsy vaan painoi. Lisäksi Mikkelin rata oli ennakkotietojen mukaan liukkaassa kunnossa, ja kisaa edeltävänä hieman unettomana yönä tuli vielä tieto mahdollisesta altistumisesta kennelyskään Jämillä. Lopulta päädyin vain jättämään kisan väliin, kun tuntui, ettei minua nyt ollut tarkoitettu sinne osallistumaan. Onneksi brasilialainen valmentajani Willian oli kartalla tilanteesta ja oli sitä mieltä, että tein hyvän valinnan. Tämän jälkeen mentiin päivä kerrallaan eikä ohjelman mukaan, jotta saatiin väsymystä ja kuormaa hallintaan. Olen sellainen ihminen, että pimeys aiheuttaa joka syksy kovan väsymyksen, ja se vaikuttaa tietysti myös treeneissä sietämääni kuormitukseen. Willian otti tilanteen hyvin hanskaan ja joka päivä tuli puhelimeen kyselyä päivän voinnista, minkä mukaan sain ohjeet sen päivän treeneihin. Kaiken kaikkiaan minulle sattui siis täydelliseen saumaan yksi lisäviikko ennen SM-kisaa. 

Pari päivää tosiaan elettiin epävarmuudessa siitä, onko meillä pääkisaan aikaa viikko vai vuosi. Päätöksen tultua olin aivan varma, että juoksen vaikka tajun kankaalle kisoissa silkasta kisaamisen riemusta kerran nyt kuitenkin viivalle pääsen. Tämän tilanteen jälkeen kyllä tuli pohdittua paljon sitä, miten tärkeitä kisat todellisuudessa onkaan oman harrastamisen kannalta. Vaikka aina ajattelee niin, että tykkää paljon harjoittelusta - ja siitä on pakkokin tykätä jotta sitä jaksaa tehdä - nyt sain oppitunnin siitä, mikä merkitys kisoihin osallistumisella omalle motivaatiolle on.

Kilpailuviikolla olo alkoi olemaan taas hyvä ja treenit tuntuivat helpolta. Myös Ykä kulki viimeistelytreeneissä älyttömän hyvin ja kokonaisuudessaan tuli aika luottavainen olo.

Lauantai, ensimmäinen kilpailupäivä:

Ensimmäisenä kilpailupäivänä jalat tuntui kevyeltä ja hyvin palautuneelta. Rataselostus alkoi klo 9 mikä on pakollinen SM-luokissa, ja siitä omiin startteihin oli vielä nelisen tuntia. Välissä oli siis pitkät kolme tuntia aikaa ennen kun pääsi edes lämmittelemään. Käytiin muutaman kaverin kanssa pyörillä kiertämässä kisareitti läpi ja alun mutakko herätti keskustelua mahdollisista liukasteluista. Joskus itsekin mietin, ja varsinkin pyöräkisoissa, vaaran paikkoja ja jännitän joitain tiettyjä mutkia reiteillä. Jotenkin nyt olin päättänyt onnistua ja kieltäydyin miettimästä kaikkia mahdollisia riskejä enkä halunnut jännittää niitä etukäteen. Olin minä treeneissäkin juossut mutaisten kohtien läpi miettimättä niitä sen kummemmin.

Omaa kisaa odotellessa vähän oheistoimintaa handlerina :)
Kuva Tanja Ignatius

Kun tuli aika alkaa lämmittelemään, lähdettiin aluksi Katrin kanssa kevyelle hölkälle. Oli kiva lämmitellä yhdessä ja rupatella jostain kevyestä, välillä sivuten kisahommia. Yksin lämmitellessä helposti saa jännityksen kasvamaan mutta nyt tuntui, että tilanne pysyi pään sisällä kivasti hallinnassa :D Vähän myöhemmin haettiin koirat ja lähdettiin tekemään omia juttuja. Ohi hölkötellessä moni toivotteli onnea kisaan ja toisinaan tuntui, että ihmiset yrittivät asetella jotain ennakkosuosikin viittaa ylleni. En kylläkään suostunut ottamaan sitä tai muitakaan paineita toisten odotuksista. Olen ajatellut kullan olevan huono yksittäinen tavoite, se tulee sitten kun on tullakseen enkä ole sen varaan laskenut onnistumisen mittaria. Olen aina iloinnut omien tulosten paranemisesta enemmän kuin mitalin väristä.

Kuva Tuija Tuominen

Vihdoin päästiin viivalle ja kaikki oli valmista. Eteeni lähti meidän tuttu kisakaveri Ripsa, jonka tiesin pystyvän parhaillaan ihan hyvään vauhtiin. Viivalla en oikein muista mitä mietin, matkaan lähdettyä juoksu tuntui aluksi vähän hassulta mutta siitä vauhti sitten tasaantui. Mutalammikoissa jalka saattoi välillä lipsua vähän mutta en ajatellut horjahduksia sen kummemmin, ajattelin vain eteenpäin menemistä. Ensimmäisen kilometrin kohdalla oli sen verran hyvä näkyvyys reittiä eteenpäin, että näin Ripsan selän ensimmäisen kerran. Pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä, että välimatka oli lyhentynyt ja aloimme saavuttaa Ripsaa. Tsemppasin mielessäni Ripsaa, että juokse juokse, en halua loppumatkasta enää ohittaa :D Reitti oli juoksijoille siitä ystävällinen, ettei se sisältänyt älyttömän rajuja laskuja. Ne eivät koskaan ole koiran kanssa kovin nautinnollisia juosta. Loppusuoralla oli ainut isompi lasku ja siitä enää lyhyt matka maaliin. Tuohon mäkeen saavuttiin jo melkein Ripsan peesissä, mutta ei enää jouduttu ohittamaan ennen maalia.

Kuva Kalle Sipilä

Maalissa oli Katrin mies ja varmaan muutama muukin kellottelemassa väliaikoja, jotta saatiin vähän tietoa ajoista ennen virallisia tuloksia. Tänä vuonna lajiin mukaan tullut Ella oli juossut noin 5 sekuntia meitä kovempaa, mikä ei minua varsinaisesti yllättänyt. Tiesin, että Ella juoksee kovaa ja olihan hänellä minun pentukoira Sagan äitikoira Nova edessään :) Lopulta lauantain tuloksissa olimmekin Ellan kanssa nopeimmat 4 sekunnin erolla keskenään, melko selkeällä erolla kolmanteen, Sagan iskäkoira Urhon kanssa juosseeseen Hannaan. Huippujännittävä tilanne seuraavaan kisapäivään!

Ykälle kiitos jälleen onnistuneesta startista <3
Kuva Tanja Ignatius

Kisan jälkeen aloin tuntea kipua jalkapöydässäni. Kipua oli ollut jo alkuviikosta viimeisessä kovassa treenissä, mutta se ehti jo kadota välissä enkä ajatellut sitä sen koomin. Nyt se illan mittaan kuitenkin paheni ja ehdin jo googlailla asiaa. Kyseinen paikka on ilmeisesti yleisin paikka rasitusmurtumille. No, päätin juosta vielä sunnuntain kilpailun ja hoidan sen sitten kuntoon mitä ikinä onkaan. Jos kisa ei olisi ollut juuri kauden viimeinen ja tärkein kisa, olisin ehkä miettinyt vähän pidempään. Nyt kuitenkin sovin Willianin kanssa, että mietitään sunnuntain jälkeen lisää ja piste. Keskitytään olennaiseen.

Sunnuntai, toinen kilpailupäivä:

Sunnuntaina pystyttiin menemään pelipaikalle vasta vähän myöhemmin, pari tuntia ennen omaa starttia. Halusin nähdä kärryluokkien kisan ja fiilistellä hetken ilman kiirettä. Jouduin löysäämään vähän kengännauhoja jalkapöydän kohdalta ettei puristaisi liikaa kipeästä kohdasta. Juokseminen itsessään ei kuitenkaan sattunut erityisemmin, joten ei auttanut kun elää asian kanssa ja unohtaa se hetkeksi.

Lämmittelyt tehtiin suunnilleen samaan tahtiin kuin edellisenä päivänä ja viivalle mennessä olin jälleen luottavainen. Lihakset eivät olleet erityisemmin arat mistään ja hölkkä tuntui jotakuinkin samalta kuin eilen. Tänään lähdettiin siis Ellan perään. Nyt alku tuntui ihan eriltä kuin eilen, omat jalat kiihdytti ihan räjähdystmäisesti eiliseen verrattuna. Yritin kuitenkin tasata vauhtia nopeasti, ettei tule juostua ihan liian ylivauhtia alkumatkaa. Jurvelinin Vesku oli reitin varressa ottamassa väliaikaa. Jossain ensimmäisen kilometrin kohdalla oltiin tultu Ellan kanssa samaa vauhtia. Vesku huuteli jotain vitsikästä rullapäivästä ja nauttimisesta, en muista tarkkaan :D Kokeilin lyhyille laskuosuuksille juosta vielä vähän edellistä päivää kovempaa, vaikka se vähän riskiltä tuntuukin. Tuntuu, että mitä kovempaa pystyy itse juosta, sitä paremmin Ykä pistää painetta vyölle. Liekö se on koirallekin helpompi vetää kun pystyy itse olemaan jarruttamatta niin paljoa. Pakko sanoa, että reitiltä ei paljon jäänyt ajatuksia mieleen, mutta kai se on sitten rullannut vähän omalla painollaan :D Yhden ajatuksen soin jalkapöydälle, totesin ettei sitä juostessa tunne ollenkaan.

Kun kelloni piippasi kolmannen kilometrin väliajan, oli Vesku taas penkalla kellon kanssa. Siinä vaiheessa olin Ellaa 5 sekuntia edellä. Nopealla matikkapäällä kokonaistuloksissa siis yhden sekunnin ero. Voi paska, mietin ja yritin kaivaa jonkinlaista loppukiriä. 1,2 km matkaa maaliin ja sillä matkalla tuo sekunti ehtii kääntyä miten päin tahansa. Loppumatkan epäilin myös, että huijasikohan Vesku :D Jos olenkin ihan reilusti perässä ja tämä oli vaan hyvä yritys saada tekemään kunnon kiri. Maalissa kuitenkin selvisi, että ei huijannut :D Minusta tuntui, että saatiinkin ihan hyvä loppukiri vikan kilsan aikana. Yleensä meillä vauhti on laskenut selvästi viimeisen kilometrin aikana, mutta ei tällä kertaa. Viimeinen alamäki aivan holtittomasti alas, lipsahdus mutaan mäen alla, horjahdus (minkä muistin vasta kun näin sen videolta) ja maalisuora. Maalissa olin älyttömän tyytyväinen juoksuun ja Ykään. Samaan aikaan minulle oli ihan sama miten lopputuloksissa kävi, samaan aikaan en meinannut sietää hetken kestänyttä epätietoisuutta. Lopulta joku sai varmistettua että voitto tuli ja vielä useammalla sekunnilla. Sen jälkeen saattoi päästä pieni itku. :) Aiemminkin olen ollut vastaavissa takaa-ajotilanteissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun onnistuin vielä parantamaan tulosta.

Kun alat tajuta mitä just tapahtui :D

Kuvat Heidi Lappi

     

Meidän ensimmäinen kultamitali! Voi mikä riemu ja ylpeys ja onnistumisen tunne 💖 Yksi ikimuistoinen hetki lisää meidän kokemusten arkkuun. Kun kuulin vielä meidän ajan, olin räjähtää riemusta. Olin parantanut aikaa edellisestä päivästä 15 sekuntia keskinopeuen ollen 3:01 min/km. Miten se edes oli mahdollista, en tiedä. Ihan järkyttävä parannus edelliskauteen jolloin paras kisavauhtini oli 3:12. On mennyt monta päivää tässä ihmetellessä miten tämä oikein tapahtui.

Kilpailun jälkeen oli jotenkin liikuttavaa huomata kuinka moni oli jännittänyt kisaa meidän puolesta ja tuli onnittelemaan onnistumisesta. Vaikka perusduunia tehdään niin paljon yksin pitkin metsiä milloin missäkin kelissä, kuitenkin jotkut tietävät ja näkevät tuloksen vaatiman työmäärän :)

Arvokas tukiverkosto:

Yksin en tietenkään näihin tuloksiin ole päässyt, jälleen on kiittäminen yhteistyökumppaneita Nonstop Dogwear sekä Orijen&Acana. Olen valtavan kiitollinen Willian Oliveira, my physical educator (Brasiliassa eriasia kuin valmentaja 😉 ). Ei ole helppo homma onnistua valmentamaan maapallon toiselta puolelta ihmistä, jota ei ole edes ikinä tavannut saati että olisi nähnyt, millaista elämä täällä Suomessa on. Lisäksi hommaa sekoittaa koira, jonka valmentamisesta olen tietysti itse vastuussa. Willianin kanssa on onnistunut hyvin treenien yhteen sovittaminen ja hän itsekin valjakkourheilijana ymmärtää sen vaatimuksia. Kiitos myös Veskulle kaikesta avusta. Vesku on jo vähän mentorin omaisesti jakanut ajatuksia kanssani koirien treeneistä ja muutenkin kannustanut ja seurannut läheltä meidän harjoittelun edistymistä.

Pakko on mainita myös oman perheen tuki. Isä ja veli ovat kesällä tehneet valtavan työn uuden koira-auton rakentamisessa juuri meidän käyttöön sopivaksi ja minun toiveiden mukaan. Se on syksyn aikana helpottanut todella paljon reissuamista sekä mahdollistanut laadukkaampaa toimintaa koirien kanssa 😊 Muutenkin sympaattista kun vanhemmat pitävät kisakatsomoa kotona kaikissa kisoissa missä on live stream tarjolla 😀 Oli huippua, että juuri tämä kisa oli niin lähellä kotia, että perhe pääsi paikalle asti kannustamaan 💛 Lisäksi tietysti on paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa on treenailtu ja jotka ovat kannustaneet ja jakaneet ajatuksia millon mihinkin asiaan liittyen.

Useampi vuosi sitten on jäänyt mieleen kun eräässä urheilijahaastattelussa Nivalan Maija on valjakkourheilulehdessä kirjoittanut vinkkinä nuorille urheilijoille, että harjoittelun säännöllisyys on hyvin tärkeää niin itselle kuin koiralle. Tuota neuvoa olen tässä opetellut vuosien aikana toteuttamaan. Ei huono vinkki ollenkaan :)

Kilpailun jälkeen:

Noh, sitten kilpailun jälkeen oli aika huolehtia jalasta ja hankkiutua tutkimuksiin. Muutaman päivän selvittelyn ja soittelun jälkeen pääsin magneettikuviin. Aluksi vaiva vaikutti hyvin vahvasti murtumalta ja minua varoiteltiin pitkästä lepojaksosta, mutta seuraavana päivänä rasitusmurtumiin erikoistunut lääkäri soitti hyviä uutisia kuvista. Ei sittenkään murtumaa, vaan jännetupentulehdus joka hoituu kipulääkekuurilla ja kevennetyllä kuormituksella, eikä jalasta ole mitään menossa rikki. Liikuntaa saa siis jatkaa tuntemusten mukaan. Huh! En tiedä kenellä meistä olisi ensin hajonnut pää jos ei olisi todellakaan mitään saanut tehdä moneen viikkoon... :D Niin, toisena päivänähän jostain syystä myös isovarpaiden kynnet menivät mustiksi, mutta ne eivät onneksi vaivanneet montaa päivää vaikka aluksi kipu oli hämmentävän kova. Lääkärikin totesi, että jahas, sellaiset tyypilliset juoksijan varpaathan ne :D 

Tämä oli kahdeksas peräkkäinen vuosi kun kilpailin canicrossin SM-kisoissa. Joka vuosi olen onnistunut parantamaan tulosta edellisvuodesta. Onnellista, ettei kehitys vieläkään pysähtynyt. Nyt oli meidän mestaruuden vuosi. Tämä oli myös samalla kilpailukauden päätös. Näihin tunteisiin on mukava palata vielä monesti, mutta kohta jatketaan nöyrinä harjoittelua ja aloitetaan seuraavan kauden suunnittelu.

Kuva Tanja Ignatius

Kahden lajin harrastaja: iloa ja haasteita

Tämä kirjoitus on ollut pitkään työn alla ja olen paljon pohtinut itse kyseistä aihetta. Kuinka olen onnistunut innostumaan kahdesta eri lajista niin, että nautin, panostan ja haluan kehittyä niissä molemmissa näin paljon? Erityisesti olen miettinyt, kuinka ihmeessä pystyn jakamaan resurssini kahden lajin kesken niin, että kumpikaan ei kärsi ja pystyn asettamaan tavoitteita ja nostamaan rimaa kummankin lajin osalta.

Kahden lajin harrastamiseen liittyy paljon huomioon otettavaia asioita. Haasteita on paitsi ajan ja rahan käytössä, myös treenien sunnittelussa. Treenien rytmitys ja painotus oikein ei ole aina ihan helppoa. Toki asiassa on myös kääntöpuolia. Kun toisessa lajissa on tauon paikka, saa ajan hyvin hyödynnettyä toisessa lajissa.

Kaikkien lajien harrastamisessa on aina ihan omat juttunsa, siksi keskityn kirjoituksessa vain omiini: agilityyn ja valjakkourheiluun. Periaatteessahan lajeja on enemmän kuin kaksi, valjakkourheiluun kun kuuluu useita lajeja. Ne, mistä olen kiinnostunut eli yhden koiran lajit, ovat juoksu, hiihto, kickbike ja pyöräily. Luulenpa että näistä lajeista osa tulee siirtymään vähän taka-alalle, niin että toisten lajien lajinomaisiin treeneihin on parempi keskittyä. Sitä, mihin lajeihin lopulta päädyn, en vielä tiedä :)

kuva: Mikko Paavola

Rahankäytön haasteita helpottaa se, että valjakkourheilussa ei ole valmennuskausimaksuja. Siinä rahaa kuluu välineiden ja varusteiden hankintaan ja huoltoon, kilpailumatkoihin ja majoituksiin, itse osallistumiseen sekä tietysti koiraan. Kun tarvittavat välineet alkaa löytymään, menot pienenevät kummasti :) Agilityyn kuluu puolestaan jatkuvasti rahaa, mikäli valmentautua haluaa. Lisäksi kisapäiviä on vuosittain selvästi enemmän kuin valjakkourheilussa. Agilityssä ei kuitenkaan ole suuria välineisiin kohdistuvia menoja. Molemmat lajit vaativat lisäksi koiran (toki myös ohjaajan) lihashuoltoa. Niitä menoja minulla toistaiseksi on vasta yhdestä koirasta, sillä en vielä omista toista koiraa valjakkourheilua varten.

Tulevaisuuden rahahaasteita olen pyrkinyt helpottamaan niin, että nyt kun olen viettänyt välivuotta ja pystynyt tekemään enemmän töitä, olen käyttänyt tilaisuuden tehdä suurempia, mutta pitkäkestoisia investointeja valjakkourheilun osalta. Olen hankknut suksia, niiden voiteluvälineitä, maastopyörään lukkopolkimet sekä muita vähän pienempiä juttuja. Agilityssä taas olen hyödyntänyt välivuoden hankkimalla tasokasta valmennusta pääkaupunkiseudulla. Mikäli pääsen syksyllä kouluun, joudun hieman valmennuksesta tinkimään, mutta ainakin saadaan tältä kaudelta paljon oppia niin, että pärjätään jatkossa vähän erilaisella valmentautumissuunnitelmalla.

Ajan käytön haasteita voisi lähteä purkamaan monella tapaa. Aikaa joutuu jokatapauksessa käyttämään työntekoon ja muuhun elämiseen, mutta lisäksi treenailuun käytettävä aika on jaettava jollain tavoin lajien välillä. Koira vaatisi teknisiä lajiharjoitteita agilityhallilla, mutta itse pitäisi ehtiä juoksulenkille. Mihin suuntaan repeäisin? Näitä asioita helpottaa paljon tapa suunnitella treenit niin, että saan lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Esimerkkinä näin: on maanantai. Tiedän, että keskiviikkona on agilityvalmennus, mikä on Ekan treeniviikon päätreeni, jolloin on oltava hyvässä iskussa ja levänneenä. Tiistaina tehdään siis korkeintaan jotain rentoa. Samoin torstai valmennuksen jälkeen on oltava kevyempi päivä. Siispä käyn tänään hallilla tekemässä tekniikkaharjoitteita tai koiraladulla tekemässä motivoivan, pätkityn vetotreenin. Samalla voin itse tehdä vaikkapa intervallitreenit juosten agilitykentällä, tai hiihtotekniikkaharjoitteita ladulla Ekan vetäessä henkeä tai lämmitellessä. Sitten voin tiistaina tehdä hölkkälenkin, ja Eka saa näin kevyen ja hidasvauhtisen metsälenkin. Keskiviikkona voidaan rauhassa keskittyä valmennukseen. Torstaina Eka saa viettää lepopäivää ja minä voin käydä tekemässä kovempivauhtisen tai pidemmän matkan treenin, missä Ekan valvominen tuottaisi ongelmia ja turhia pysähtelyjä. Loppuviikkoa voidaan sitten suunnitella sen mukaan, onko tulossa kilpailuja tai onko sovittu mahdollisia kimppatreenejä jonkin lajin parissa. Lihaskuntojuttuja on helppo yhdistää joidenkin lenkkien päätteeksi ennen suihkua.

Joskus tietenkin joutuu vähän valitsemaan, kun kaikkea ei voi aina tehdä. Silloin on mietittävä joka kerta erikseen, mikä treeni olisi nyt tärkeämpi juuri siihen hetkeen. Agilityn ja valjakkolajien kilpailukaudet menevät sopivasti vähän ristiin. Agilityn arvokilpailut pidetään kesäkuussa, kun taas valjakkolajien sulanmaan kausi painottuu syys-marraskuuhun ja talvikausi tammi-maaliskuuhun. Agilitykisojahan on juostava jokatapauksessa lähes ympäri vuoden, jotta saadaan tarvittavat tulokset kasaan arvokilpailuja varten. Virallisia agilitykilpailuita kuitenkin järjestetään niin paljon ja ympäri Suomen, ettei niiden sovittamisesta kalenteriin ole kyllä tullut ongelmaa.

Kesäisin, kun lämpötilat estävät koirien kovemmat treenit ulkona, voin keskittyä enemmän itseni treenaamiseen sekä agilityyn viileissä treenihalleissa. Koiran muita treenejä voidaan sitten tehdä uittamalla. Se on sitten mukavaa hommaa ja Ekakin nauttii täysin rinnoin :)

Jos kahteen lajiin keskittyminen nähdään useimmiten kilpailemista vaikeuttavana asiana, on siinä myös etunsa. Esimerkiksi tämän kauden aikana agilityn valmennusryhmässä saamani henkinen valmennus kilpailemiseen on ollut hyvin rinnastettavissa myös valjakkourheiluun, minkä parissa vastaavaa valmennusta ei tarjota lainkaan. Muutenkin agilityssä opittavat koirankoulutus- ja lukutaidot auttavat valjakkourheilussa. Myös toisinpäin, kun treenaan valjakkourheilua varten itseäni juoksemalla, pyöräilemällä, porras- tai mäkitreeneillä ja miten nyt ikinä, näkyy se isona apuna agilitykentällä liikkumiseen ja kiihdyttelyyn :) Agilityssä eri ohjausten opettelu harjoittaa koordinaatiota, mikä puolestaan helpottaa valjakkourheilussa tekniikoiden oppimista. Paljon hyötyjä siis, kaiken hauskan lisäksi! :)

Kun lähdetään miettimään harrastastamista enemmän elämäntapana, asiana joka on aina arjessa ja ajatuksissa läsnä, voin ehkä mainita, ettei kaikki voi aina sujua kuin elokuvissa. Joskus tulee väkisin vähän takaiskuja, ehkä loukkaantumisia tai muuten vaan treenit eivät suju niinkuin haluaisi eikä tavoitteet tule saavutetuksi. Meillä Ekan kanssa oli vähän tällainen kausi viime vuoden lopusta helmikuulle. Ei sujunut, yhteinen sävel oli ihan hukassa. Eka päätyi lisäksi pienelle saikulle ja pidettiin sitten lepoa ja taukoa koko agilitystä. Kuitenkaan sinä aikana kun motivaatio agilityyn oli matalalla, ei minun tarvinnut potea masennusta siitä niin kovasti, kun saatoin siirtää agilityn mielestäni sivuun ja keskittyä parhaillaan olevaan hiihtokauteen. Tuo tauko teki meille molemmille varmasti hyvää. Kun tuntui ettei sujunut, ei tarvinnut tahkota väkisin. Luulen, että jos olisin silloin harrastanut vain agilityä, olisi tuo aika ollut henkisesti selvästi raskaampaa.

Niin kauan kun nautin harrastamisesta näin paljon ja olen oman terveyteni puolesta näin etuoikeutettu, että pystyn tekemään ihan mitä haluan sekä huomaan treeneissä edistymistä, en aio lähteä karsimaan lajivalikoimaa mistään päästä.

kuva: Mikko Paavola