Ei ihan turha kisapäivä ;)

Tänään Ojangossa kolme kisastarttia. Koko kuluneen viikon ajan minulla on ollut luottavainen olo, sillä treenit ovat viimeaikoina menneet tosi hyvin.

Ensimmäinen rata vaikutti lupaavalta, ja olikin sitä. Siihen asti kunnes mokasin ehkä yksinkertaisimman kohdan koko radasta. Persjätön kohdalla koira selän taakse ja hypystä ohi. Olisi tehnyt mieli käydä lyömässä pää seinään, mutta päätin vain jatkaa radan loppuun. Positiivista oli, että kepeillä ei ollut mitään ongelmaa!

Toinen rata tuli ja meni jotenkin huomaamatta. Alussa Eka meinasi lähteä ilman lupaa radalle! Se oli onneksi oma moka, tyhmä mutsi meni antamaan kaksi paikkakäskyä... Eka mussukka kuitenkin jäi vielä odottamaan kun älähdin. Huh! Ja mikä oli tulos? NO MEIDÄN ENSIMMÄINEN LUVA-NOLLA!

 

Kolmannelle radalle lähtö tuntui kovin sekavalta tilanteelta, kuitenkin heti kun istutin Ekan lähtöön, mielen valtasi kummallinen varmuuden tunne. Se näkyikin sitten tuloksessa, TOINEN LUVA-NOLLA. Ihanaa että saatiin puhkaistua meidän nollakupla :) Lisäksi Eka tuntuu pääkopaltaan kaksivuotiaaksi ihmeen varmalta kisatilanteessa, siitä olen todella, todella iloinen. Onnea on saada kisata Ekan kanssa.

Onnekas on se, joka intohimonsa löytää

...ja olen iloinen, että minä olen omani löytänyt. Onko se sitten musiikki, pitsinnypläys vai valokuvaaminen, se on yhdentekevää. Tärkeää on tekemisestä nauttiminen ja mahdollisuus kehittyä siinä. Oma löytöni on liikunta (kaikki yllättyi, etenkin tutut). Se voima on kummallinen, joka pistää nousemaan nojatuolin pohjalta, pukemaan kireät juoksuhousut jalkaan ja lähtemään ulos, tälläkin kertaa pimeään ja jäiseen metsään juoksemaan. Tai nousemaan varhain kouluaamuna mennäkseen tekemään treenin ennen koulun alkua. Tai kaivamaan maastopyörän varastosta keskellä räntäsadetta ja loskasäätä - onhan se superhauska sää lähteä sutimaan metsään! Sen voiman nimi on treenimotivaatio, mikä kummasti alitajunnasta kumpuaa sopivina hetkinä, joskus myös ei niin sopivina...

Olen tällä viikolla aloitellut lukemista liikuntatieteellisen pääsykokeisiin. Lukemaani miettiessä koin oivalluksen kesken sammalikkoseikkailun otsalampun valossa (juu, sekin oli mielenkiintoinen ja piristävä treenimuoto). Olen onnekas, koska lapsuudestani on jäänyt mieleen paljon aktiivista elämäntapaa tukevia asioita: olen saanut kiipeillä puissa (ja putoilla myös), olen saanut harrastaa tanssia, minua ja sisaruksiani on käytetty pyöräretkillä leikkipuistoissa, äiti otti pyörällä hölkkälenkeilleen mukaan. Koulussa liikunnanopettaja ei haukkunut pystyyn jos en osannut jotain (ilmeisesti nykypäivänä ei enää itsestäänselvä asia), meidän aikana ala-asteen välitunnit tarkoitti hyppynarulla hyppimistä tai majojen rakentelua metsän reunaan. Ylä-asteelle siirtyessä isi osti minulle jopa yksipyöräisen tsemppilahjaksi! En enää edes muista mistä keksin sellaista toivoa...
Vaikka en vielä peruskouluaikana ollutkaan hurahtanut varsinaisesti liikuntaan, uskon kaiken tuon vaikuttaneen nykyiseen aktiivisuuteeni.

Tuolla samaisella yksipyöräisellä onkin sitten väsätty jos jonkinmoista... Muutamaa hetkeä myöhemmin pikkusiskoni sai oman pyörän, ja mukaan soppaan tuli mm. koripallo, hyppynaru, iltalenkit lähikortteleissa, hippa,... Ja videolla viimeisin luova sovellus (pohjautuu itseasiassa näkemiini uniin :D ).

Jokainen liikuntaa harrastava varmasti tietää sen hyvän olon tunteen, jonka liikkuminen saa aikaan. Se on tunne, johon olen tainnut jäädä koukkuun. No, huonompikin kohde voisi riippuvuudella olla :) paras hetki on se, kun edessä on vaikkapa ylämäki, kuulokkeista alkaa sopivasti soimaan joku hyvä biisi, päätän mielessäni "nyt täysii ylös", katse päämäärään ja menoksi. Eipä siinä kauaa nokka tuhise, vaikka tuskissaan tuhiseekin, kunnes ylämäki on selätetty ja matka jatkuu.

Joskus tuo ajatus vain valtaa mielen

Jotta en saa ajatusta treenailusta kuulostamaan liian kultaiselta, joksus lenkillä, agilitytreenissä tai missä milloinkin hyvänolon sijaan mielen valtaa suuri epäonnistumisen, riittämättömyyden tunne. Silloin ei auta kuin valita hetki* "viiminen veto" ja rutistaa yksi ennalta päätetty suoritus väkisin loppuun ja jättää homma siihen. Homma jatkuu kun hyvä flow on taas päällä :) tuo toimii etenkin, jos treeniin liittyy koira. Silloin huono fiilis ei tartu turhaan koiraan, eikä syvällistä harmitusta tule myöskään purettua tuohon usein tilanteessa syyttömään treenipartneriin. Pohjalta on suunta kuitenkin jälleen ylöspäin ja asenne ratkaisee lähes aina.

Huonotkin hetket yleensä kasvattavat motivaatiotani niin, että useimmiten huonoa treeniä seuraa edellistä rankempi harjoitus. Sen jälkeen syvällinen ärsytys on käsitelty ja homma jatkuu. Ketutusta on elämä täynnä, ei siitä mihinkään pääse :D

Joskus joku viisas minulle sanoi, "tyytyväisyys on kehityksen jarru". Se jäi jostain syystä mieleeni ja tuolla periaatteella olen painellut menemään. Tottahan tuo on, jos ei ole halua saada kehitystä aikaan, sitä tuskin tulee tapahtumaan.

Vein hiihtolomalla valmentajani lapset kokeilemaan seinäkiipeilyä!
(En tunnusta sitä tekosyyksi mennä itse)
Lajien kirjo ei voi ikinä kasvaa liian suureksi :)

Se jolta on motivaatio tekemiseensä hukassa, tsemppiä sen löytämiseen! Kyllä se aina jostain löytyy. Viimeistään kun avartaa katsettaan ja löytää jotain ihan uutta :)

PS. Sponsorini Sonarc ky perusti facebookiin Sonarc-team -sivun. Tiimiin kuuluu Sonarcin sponsoriratsukko sekä -koirakko, eli me :) Käykäähän tykkäämässä!

* blogin aiemmasta postauksesta löytyy video meidän ensimmäisistä kisoista, missä toisella radalla hyllyn jälkeen on selvästi havaittavissa tuo 'syvällinen ärsytys' ja sen jälkeen valinta "viiminen veto" joka oli onneksi koko loppurata :D sen jälkeen poistuin paikalta puimaan tilanteen tuhoamatta Ekan tekemisen iloa :)

Agiliitoa

Agilityn saralla tuntuu, että edistystä on jälleen tapahtunut. Keppien kanssa kisoissa tulleet ongelmat saatiin loppumaan vyöhykehoidatuksella ja keppitreenillä korkeassa vireessä. Luottavaisin mielin sunnuntaina kisaamaan :) Lisäksi Ekalla on treeneissä alkanut nousta viretaso aiempaa korkeammaksi ja vauhtia piisaa.  Vauhdin mukana alkaa herkästi kontaktit lipsumaan, mutta onneksi Ekalle riittää pari palautusta lipsahduksen jälkeen ja sääntö palailee taas pieneen mieleen :)

Valmentaja kuvasi eilisiä treenejä, tältä näyttää meno tällä hetkellä :)

Onnea Eka 2 vuotta!

Helmikuussa Eka sisaruksineen täytti 2 vuotta. Vastahan tuo tuli kotiin, pieni pyöreä ja vikkelä karvapallo. Aika on kulunut älyttömän nopeasti, mutta paljon noihin kahteen vuoteen on mahtunutkin:

Kaksi vuotta sitten asuin viikot maatalouskoulun asuntolassa. Ekan tullessa asuin ensimmäiset viikot vanhempieni luona omakotitalossa, missä on aidattu piha ja turvallinen ympäristö. Opetin Ekan jäämään yksin, ja kun tämä taito oli hallussa ja ensimmäiset rokotuskäynnit tehty, muutin takaisin asuntolaan pikku-Eka mukana. Silloisella kämppikselläni oli tuolloin reilu vuotinen suursnautseri Podi, ja kokoerosta huolimatta Podi osasi käyttäytyä Ekan kanssa äärimmäisen nätisti! En muista jouduinko kertaakaan säikähtämään Ekan puolesta. Riitti että rääpäle vähän vinkaisi, ja Podi lopetti leikin ja varoi ettei vain toiseen satu. Sen sijaan Eka kiipeili Podin selässä, repi poskista, hyökkäili hampaat ojossa päin näköä ja muuta yhtä mukavaa... Onneksi Ekan kasvaessa Podi alkoi myös rajoittamaan Ekan riekkumista :) Pojista kasvoi ylimmät ystävykset, "isoveli ja pikkuveli", ja vielä nykyäänkin Eka sekoaa totaalisesti nähdessään Podia.

Asuntolassa eläminen teki jälkeenpäin ajateltuna Ekalle todella hyvää. Solussa pyöri päivittäin paljon opiskelijoita sekä muiden asuntolalaisten koiria, sosiaalistuminen oli taattu. Lisäksi koirilla oli mahdollisuus juosta vaikka päivittäin pellolla. Ja koska kyseessä oli maatalouskoulu, oli meillä myös lupa ottaa koiria välillä mukaan tunneille. Eka oli myös välillä luokassa moikkaamassa ihmisiä ja opettelemassa hiljaa olemista. Näin sain myös näppärästi tauotettua Ekan päiviä, ettei kokoajan joutunut olemaan yksin.

Eka opettamassa koneopettajalle
kuinka noudetaan pesusientä ;)

Tässä uintityyli vielä vähän hionnassa :D

Kesän tullessa alkoi uintikausi, mikäs sen parempaa! Eka rakastaa uimista, sen vuoksi minä rakastan Ekan vettä ja likaa hylkivää turkkia.

Sain töitä kouluni navetalta, joten lomien alkaessa asuntola tyhjeni ja siirryimme Ekan kanssa viereiseen  rakennukseen asumaan. Kesän Eka sai viettää siis myös pääosin maalla, mikä tarkoitti paljon vapautta pienelle karvakorvalle. Ihmeteltävinä kesäpäivän lenkeillä oli sekä kukkoja että kaneja, joskus lehmiä ja hevosiakin.

Kesäksi olin hakenut myös rippileirille isoseksi, ja pääsin ihanaan leirikeskukseen maalle leireilemään. Palaverissa ennen leiriä tuli puheeksi että minulla on kotona Eka 5kk. Pastoripa otti sitten asioista selvää ja ilmoitti Ekan olevan tervetullut mukaan leirille :) Leiri oli superhieno juttu tuon ikäiselle muksulle, uusia paikkoja, uusia ihmisiä, erilaisia tilanteita JA UIMARANTA. Eka pääsikin jokapäivä ainakin kahdesti uimaan (ohjaajien suosikkihomma oli käyttää Ekaa järvellä sillä aikaa kun isoset teki hommiaan). Lisäksi se esiintyi iltaohjelmissa sketseissä, esitti muun muassa imuria :D tosin sen roolin Eka omaksui vähän liian hyvin, sillä muiden ollessa sketsejä esittämässä ja silmä vältti, Eka oli käynyt tyhjentämässä biojäteastiasta makaronilaatikot.... EI hyvä.

Sketsien tilannekuvat aina yhtä selkeitä ja johdonmukaisia :)

Kun nyt tälle linjalle lähdettiin, oli sunnuntain ulkona pidetyssä messussa myös lähellä lähteä ehtoollisleivätkin parempiin suihin. Onneksi ehdin pelastaa tilanteen. Sen jälkeen Eka istuikin tiiviisti sylissäni koko messun ajan, ei toki ilman ongelmia. Tai ei meillä ongelmia ollut, mutta vieressä istuneella isosella kyllä. Eka nimittäin OKSENSI kesken saarnan toisen isosen syliin. Ja taas Henna oli oikein ylpeä pienestä koiranalustaan, kuin myös Ekan karatessa huoneestani iltahartauden aikana ja tepastellessa kesken hiljaisen hetken hartaushuoneeseen "ai täällähän te kaikki oottekin"-ilme naamalla...

Eka kuitenkin selvitti riparin läpi ja kaikille jäi vain positiivia muistoja, ja aika on kullannut ne huonommatkin :) Eka pyydettiin myös konfirmaatioon kuvaa varten.

Lokakuussa lähdin 5 viikoksi Ivaloon kummisetäni luo. Menin tekemään työharjoittelun eräälle huskyfarmille ja tutustumaan rekikoiriin :) Lentokoneella mentäessä alku ei ollut kovin lupaava: koneen laskeuduttua minulle ilmoitettiin Ekan unohtuneen Helsinkiin! Ja kun kaikki minulle etukäteen sanoi ettei tämä ole mahdollista! No, onneksi saman välin lensi toisen yhtiön kone vielä samana päivänä, Eka saapui pari tuntia minua myöhemmin kentälle ja haettiin pikkupoika turvaan. Kuukausi pohjoisessa kului mukavasti! Elämysrikasta aikaa ennen kaikkea. Ekan kanssa käytiin iltaisin juoksentelemassa, treenailemassa agilityä läheisellä kentällä (vou mikä tuuri!), eksyiltiin ja sen sellaista.

Joulukuussa päästiin esiintymään ohjaamieni kerholasten kanssa Koira 2013 -tapahtumaan. Hieno tapahtuma ja lapset oli taitavia :) Jouduin opettamaan Ekalle muutamia temppuja kuten skeittauksen, vaikka joskus vannoin etten opeta sille mitään "tyhmää" :D
Päädyimmekin lasten kanssa sitten jatkossa esittelemään erääseen eläinkauppaan agilityä ja temppuja, samoin nenäpäivän tapahtumaan sekä muiden ohjaajien kanssa Showhaun kiertueelle. Yhtäkkiä olimmekin Ekan kanssa olleet kahdesti lehdessä ja kerran telkkarissa, Ekan 1v kanssa?!

 Ekan kasvaessa treenailtiin agilityn perusteita suhteellisen tiiviisti ja Eka edistyikin yllättävän hyvin. Vuoden iän jälkeen aloitettiin canicross-treenit ja siitäkös Eka innostui :) kun päästiin siihen vaiheeseen että pystyttiin juoksemaan Hyvinkään koiraladun lenkki ympäri, en tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissaan. Itsekään en malttanut hidastella yhtään koska koira veti niiin hienosti, ja maalissa sitten vuosi silmät silkasta kivusta, hengitys oli katkonaista ja jalat tärisi vielä kotonakin. Keväällä startattiinkin jo ensimmäisissä kisoissa. Sen jälkeen vetohommelit ovatkin olleet osa meidän arkea :)

Vuoden 2015 vaihteen ympärillä aloitimme virallisen kisaamisen agilityn saralla. Toistaiseksi ei ole tuloksia tullut, mutta niiden metsästäminen jatkuu.

 "Happiness starts with a wet nose and ends up in a tail."