2021 sulanmaankauden viimeinen kilpailu käytiin Ohkolassa, mihin parin muuttujan kautta siirtyi 1-koiran kärryn sekä koirajuoksun SM-arvot. Alunperin SM-kisat piti olla viikkoa aiemmin Oulussa, mutta siellä keliolosuhteet pakottivat perumaan kilpailun. Muutos johti samalla siihen, että nyt kilpailu käytiin kaksipäiväisenä. Olin jo aiemmin toivonut monesti, että kilpailu olisi kaksipäiväinen joten tämä oli minulle varsin mieluisa muutos. Kilpailumatka säilyi suunnilleen samana, 4,2km.
 |
| Treenikausi on kokonaisuudessaan ollut ehjä ja treenaaminen on maistunut 😊 Kuva Petri Viinikainen |
Kilpailuun valmistautuminen:
Aiemmin kirjoittamastani Jämin kisasta viikon päästä olin suunnitellut juoksevani Mikkelissä 3km kisan, mutta pyöräkisojen jälkeen olo oli melkoisen vetämätön. Oli mm. yksi kolmen treenin päivä (2 omaa ja yksi Ykän), joista en saanut ensimmäistäkään tehtyä koska väsy vaan painoi. Lisäksi Mikkelin rata oli ennakkotietojen mukaan liukkaassa kunnossa, ja kisaa edeltävänä hieman unettomana yönä tuli vielä tieto mahdollisesta altistumisesta kennelyskään Jämillä. Lopulta päädyin vain jättämään kisan väliin, kun tuntui, ettei minua nyt ollut tarkoitettu sinne osallistumaan. Onneksi brasilialainen valmentajani Willian oli kartalla tilanteesta ja oli sitä mieltä, että tein hyvän valinnan. Tämän jälkeen mentiin päivä kerrallaan eikä ohjelman mukaan, jotta saatiin väsymystä ja kuormaa hallintaan. Olen sellainen ihminen, että pimeys aiheuttaa joka syksy kovan väsymyksen, ja se vaikuttaa tietysti myös treeneissä sietämääni kuormitukseen. Willian otti tilanteen hyvin hanskaan ja joka päivä tuli puhelimeen kyselyä päivän voinnista, minkä mukaan sain ohjeet sen päivän treeneihin. Kaiken kaikkiaan minulle sattui siis täydelliseen saumaan yksi lisäviikko ennen SM-kisaa.
Pari päivää tosiaan elettiin epävarmuudessa siitä, onko meillä pääkisaan aikaa viikko vai vuosi. Päätöksen tultua olin aivan varma, että juoksen vaikka tajun kankaalle kisoissa silkasta kisaamisen riemusta kerran nyt kuitenkin viivalle pääsen. Tämän tilanteen jälkeen kyllä tuli pohdittua paljon sitä, miten tärkeitä kisat todellisuudessa onkaan oman harrastamisen kannalta. Vaikka aina ajattelee niin, että tykkää paljon harjoittelusta - ja siitä on pakkokin tykätä jotta sitä jaksaa tehdä - nyt sain oppitunnin siitä, mikä merkitys kisoihin osallistumisella omalle motivaatiolle on.
Kilpailuviikolla olo alkoi olemaan taas hyvä ja treenit tuntuivat helpolta. Myös Ykä kulki viimeistelytreeneissä älyttömän hyvin ja kokonaisuudessaan tuli aika luottavainen olo.
Lauantai, ensimmäinen kilpailupäivä:
Ensimmäisenä kilpailupäivänä jalat tuntui kevyeltä ja hyvin palautuneelta. Rataselostus alkoi klo 9 mikä on pakollinen SM-luokissa, ja siitä omiin startteihin oli vielä nelisen tuntia. Välissä oli siis pitkät kolme tuntia aikaa ennen kun pääsi edes lämmittelemään. Käytiin muutaman kaverin kanssa pyörillä kiertämässä kisareitti läpi ja alun mutakko herätti keskustelua mahdollisista liukasteluista. Joskus itsekin mietin, ja varsinkin pyöräkisoissa, vaaran paikkoja ja jännitän joitain tiettyjä mutkia reiteillä. Jotenkin nyt olin päättänyt onnistua ja kieltäydyin miettimästä kaikkia mahdollisia riskejä enkä halunnut jännittää niitä etukäteen. Olin minä treeneissäkin juossut mutaisten kohtien läpi miettimättä niitä sen kummemmin.
 |
| Omaa kisaa odotellessa vähän oheistoimintaa handlerina :) Kuva Tanja Ignatius |
 |
| Kuva Tuija Tuominen |
Vihdoin päästiin viivalle ja kaikki oli valmista. Eteeni lähti meidän tuttu kisakaveri Ripsa, jonka tiesin pystyvän parhaillaan ihan hyvään vauhtiin. Viivalla en oikein muista mitä mietin, matkaan lähdettyä juoksu tuntui aluksi vähän hassulta mutta siitä vauhti sitten tasaantui. Mutalammikoissa jalka saattoi välillä lipsua vähän mutta en ajatellut horjahduksia sen kummemmin, ajattelin vain eteenpäin menemistä. Ensimmäisen kilometrin kohdalla oli sen verran hyvä näkyvyys reittiä eteenpäin, että näin Ripsan selän ensimmäisen kerran. Pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä, että välimatka oli lyhentynyt ja aloimme saavuttaa Ripsaa. Tsemppasin mielessäni Ripsaa, että juokse juokse, en halua loppumatkasta enää ohittaa :D Reitti oli juoksijoille siitä ystävällinen, ettei se sisältänyt älyttömän rajuja laskuja. Ne eivät koskaan ole koiran kanssa kovin nautinnollisia juosta. Loppusuoralla oli ainut isompi lasku ja siitä enää lyhyt matka maaliin. Tuohon mäkeen saavuttiin jo melkein Ripsan peesissä, mutta ei enää jouduttu ohittamaan ennen maalia.
 |
| Kuva Kalle Sipilä |
Maalissa oli Katrin mies ja varmaan muutama muukin kellottelemassa väliaikoja, jotta saatiin vähän tietoa ajoista ennen virallisia tuloksia. Tänä vuonna lajiin mukaan tullut Ella oli juossut noin 5 sekuntia meitä kovempaa, mikä ei minua varsinaisesti yllättänyt. Tiesin, että Ella juoksee kovaa ja olihan hänellä minun pentukoira Sagan äitikoira Nova edessään :) Lopulta lauantain tuloksissa olimmekin Ellan kanssa nopeimmat 4 sekunnin erolla keskenään, melko selkeällä erolla kolmanteen, Sagan iskäkoira Urhon kanssa juosseeseen Hannaan. Huippujännittävä tilanne seuraavaan kisapäivään!
 |
| Ykälle kiitos jälleen onnistuneesta startista <3 Kuva Tanja Ignatius |
Kisan jälkeen aloin tuntea kipua jalkapöydässäni. Kipua oli ollut jo alkuviikosta viimeisessä kovassa treenissä, mutta se ehti jo kadota välissä enkä ajatellut sitä sen koomin. Nyt se illan mittaan kuitenkin paheni ja ehdin jo googlailla asiaa. Kyseinen paikka on ilmeisesti yleisin paikka rasitusmurtumille. No, päätin juosta vielä sunnuntain kilpailun ja hoidan sen sitten kuntoon mitä ikinä onkaan. Jos kisa ei olisi ollut juuri kauden viimeinen ja tärkein kisa, olisin ehkä miettinyt vähän pidempään. Nyt kuitenkin sovin Willianin kanssa, että mietitään sunnuntain jälkeen lisää ja piste. Keskitytään olennaiseen.
Sunnuntai, toinen kilpailupäivä:
Sunnuntaina pystyttiin menemään pelipaikalle vasta vähän myöhemmin, pari tuntia ennen omaa starttia. Halusin nähdä kärryluokkien kisan ja fiilistellä hetken ilman kiirettä. Jouduin löysäämään vähän kengännauhoja jalkapöydän kohdalta ettei puristaisi liikaa kipeästä kohdasta. Juokseminen itsessään ei kuitenkaan sattunut erityisemmin, joten ei auttanut kun elää asian kanssa ja unohtaa se hetkeksi.
Lämmittelyt tehtiin suunnilleen samaan tahtiin kuin edellisenä päivänä ja viivalle mennessä olin jälleen luottavainen. Lihakset eivät olleet erityisemmin arat mistään ja hölkkä tuntui jotakuinkin samalta kuin eilen. Tänään lähdettiin siis Ellan perään. Nyt alku tuntui ihan eriltä kuin eilen, omat jalat kiihdytti ihan räjähdystmäisesti eiliseen verrattuna. Yritin kuitenkin tasata vauhtia nopeasti, ettei tule juostua ihan liian ylivauhtia alkumatkaa. Jurvelinin Vesku oli reitin varressa ottamassa väliaikaa. Jossain ensimmäisen kilometrin kohdalla oltiin tultu Ellan kanssa samaa vauhtia. Vesku huuteli jotain vitsikästä rullapäivästä ja nauttimisesta, en muista tarkkaan :D Kokeilin lyhyille laskuosuuksille juosta vielä vähän edellistä päivää kovempaa, vaikka se vähän riskiltä tuntuukin. Tuntuu, että mitä kovempaa pystyy itse juosta, sitä paremmin Ykä pistää painetta vyölle. Liekö se on koirallekin helpompi vetää kun pystyy itse olemaan jarruttamatta niin paljoa. Pakko sanoa, että reitiltä ei paljon jäänyt ajatuksia mieleen, mutta kai se on sitten rullannut vähän omalla painollaan :D Yhden ajatuksen soin jalkapöydälle, totesin ettei sitä juostessa tunne ollenkaan.
Kun kelloni piippasi kolmannen kilometrin väliajan, oli Vesku taas penkalla kellon kanssa. Siinä vaiheessa olin Ellaa 5 sekuntia edellä. Nopealla matikkapäällä kokonaistuloksissa siis yhden sekunnin ero. Voi paska, mietin ja yritin kaivaa jonkinlaista loppukiriä. 1,2 km matkaa maaliin ja sillä matkalla tuo sekunti ehtii kääntyä miten päin tahansa. Loppumatkan epäilin myös, että huijasikohan Vesku :D Jos olenkin ihan reilusti perässä ja tämä oli vaan hyvä yritys saada tekemään kunnon kiri. Maalissa kuitenkin selvisi, että ei huijannut :D Minusta tuntui, että saatiinkin ihan hyvä loppukiri vikan kilsan aikana. Yleensä meillä vauhti on laskenut selvästi viimeisen kilometrin aikana, mutta ei tällä kertaa. Viimeinen alamäki aivan holtittomasti alas, lipsahdus mutaan mäen alla, horjahdus (minkä muistin vasta kun näin sen videolta) ja maalisuora. Maalissa olin älyttömän tyytyväinen juoksuun ja Ykään. Samaan aikaan minulle oli ihan sama miten lopputuloksissa kävi, samaan aikaan en meinannut sietää hetken kestänyttä epätietoisuutta. Lopulta joku sai varmistettua että voitto tuli ja vielä useammalla sekunnilla. Sen jälkeen saattoi päästä pieni itku. :) Aiemminkin olen ollut vastaavissa takaa-ajotilanteissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun onnistuin vielä parantamaan tulosta.
 |
| Kun alat tajuta mitä just tapahtui :D |
 |
| Kuvat Heidi Lappi |
Meidän ensimmäinen kultamitali! Voi mikä riemu ja ylpeys ja onnistumisen tunne 💖 Yksi ikimuistoinen hetki lisää meidän kokemusten arkkuun. Kun kuulin vielä meidän ajan, olin räjähtää riemusta. Olin parantanut aikaa edellisestä päivästä 15 sekuntia keskinopeuen ollen 3:01 min/km. Miten se edes oli mahdollista, en tiedä. Ihan järkyttävä parannus edelliskauteen jolloin paras kisavauhtini oli 3:12. On mennyt monta päivää tässä ihmetellessä miten tämä oikein tapahtui.
Kilpailun jälkeen oli jotenkin liikuttavaa huomata kuinka moni oli jännittänyt kisaa meidän puolesta ja tuli onnittelemaan onnistumisesta. Vaikka perusduunia tehdään niin paljon yksin pitkin metsiä milloin missäkin kelissä, kuitenkin jotkut tietävät ja näkevät tuloksen vaatiman työmäärän :)
Yksin en tietenkään näihin tuloksiin ole päässyt, jälleen on kiittäminen yhteistyökumppaneita Nonstop Dogwear sekä Orijen&Acana. Olen valtavan kiitollinen Willian Oliveira, my physical educator (Brasiliassa eriasia kuin valmentaja 😉 ). Ei ole helppo homma onnistua valmentamaan maapallon toiselta puolelta ihmistä, jota ei ole edes ikinä tavannut saati että olisi nähnyt, millaista elämä täällä Suomessa on. Lisäksi hommaa sekoittaa koira, jonka valmentamisesta olen tietysti itse vastuussa. Willianin kanssa on onnistunut hyvin treenien yhteen sovittaminen ja hän itsekin valjakkourheilijana ymmärtää sen vaatimuksia. Kiitos myös Veskulle kaikesta avusta. Vesku on jo vähän mentorin omaisesti jakanut ajatuksia kanssani koirien treeneistä ja muutenkin kannustanut ja seurannut läheltä meidän harjoittelun edistymistä.
Pakko on mainita myös oman perheen tuki. Isä ja veli ovat kesällä tehneet valtavan työn uuden koira-auton rakentamisessa juuri meidän käyttöön sopivaksi ja minun toiveiden mukaan. Se on syksyn aikana helpottanut todella paljon reissuamista sekä mahdollistanut laadukkaampaa toimintaa koirien kanssa 😊 Muutenkin sympaattista kun vanhemmat pitävät kisakatsomoa kotona kaikissa kisoissa missä on live stream tarjolla 😀 Oli huippua, että juuri tämä kisa oli niin lähellä kotia, että perhe pääsi paikalle asti kannustamaan 💛 Lisäksi tietysti on paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa on treenailtu ja jotka ovat kannustaneet ja jakaneet ajatuksia millon mihinkin asiaan liittyen.
Useampi vuosi sitten on jäänyt mieleen kun eräässä urheilijahaastattelussa Nivalan Maija on valjakkourheilulehdessä kirjoittanut vinkkinä nuorille urheilijoille, että harjoittelun säännöllisyys on hyvin tärkeää niin itselle kuin koiralle. Tuota neuvoa olen tässä opetellut vuosien aikana toteuttamaan. Ei huono vinkki ollenkaan :)
Kilpailun jälkeen:
Noh, sitten kilpailun jälkeen oli aika huolehtia jalasta ja hankkiutua tutkimuksiin. Muutaman päivän selvittelyn ja soittelun jälkeen pääsin magneettikuviin. Aluksi vaiva vaikutti hyvin vahvasti murtumalta ja minua varoiteltiin pitkästä lepojaksosta, mutta seuraavana päivänä rasitusmurtumiin erikoistunut lääkäri soitti hyviä uutisia kuvista. Ei sittenkään murtumaa, vaan jännetupentulehdus joka hoituu kipulääkekuurilla ja kevennetyllä kuormituksella, eikä jalasta ole mitään menossa rikki. Liikuntaa saa siis jatkaa tuntemusten mukaan. Huh! En tiedä kenellä meistä olisi ensin hajonnut pää jos ei olisi todellakaan mitään saanut tehdä moneen viikkoon... :D Niin, toisena päivänähän jostain syystä myös isovarpaiden kynnet menivät mustiksi, mutta ne eivät onneksi vaivanneet montaa päivää vaikka aluksi kipu oli hämmentävän kova. Lääkärikin totesi, että jahas, sellaiset tyypilliset juoksijan varpaathan ne :D
Tämä oli kahdeksas peräkkäinen vuosi kun kilpailin canicrossin SM-kisoissa. Joka vuosi olen onnistunut parantamaan tulosta edellisvuodesta. Onnellista, ettei kehitys vieläkään pysähtynyt. Nyt oli meidän mestaruuden vuosi. Tämä oli myös samalla kilpailukauden päätös. Näihin tunteisiin on mukava palata vielä monesti, mutta kohta jatketaan nöyrinä harjoittelua ja aloitetaan seuraavan kauden suunnittelu.
 |
| Kuva Tanja Ignatius |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti