Canicrossin SM3.sija oikeutti minut Suomen A-maajoukkuepaikkaan, mikä tarkoitti lähtöä Englantiin EM-kilpailuihin. Tämä oli minulle hieno tilaisuus kerätä vähän lisää kokemusta kilpailemisesta ennen kun Ykä kasvaa kisaikään ja päästään kokeilemaan siipiämme koirakkona. Lainakoiran sain jälleen Ykän kasvattajalta, tällä kertaa SM-kisassa kanssani juosseen Jetan siskon, Nivan.
Reissun teimme siis viiden hengen porukalla, minä, kasvikset Niina ja Teemu sekä kaksi muuta maajoukkuelaista Marko ja Petri. Matka taittui autolla Euroopan läpi ajellen. Ensin menimme laivalla Ruotsiin, sieltä ajelimme Tanskaan ja sieltä Saksan läpi Hollantiin, mistä sitten vielä laivalla Englantiin. Lentämällähän olisi tietty päässyt myös, mutta koska matkassa oli 7 saksanseisojaa, olisi heistä tullut järkyttävä summa hintaa reissulle. Ajomatka Tukholmasta Hollantiin ajettiin kolmen kuskin voimin noin vuorokaudessa vain koirien pissataukojen verran pysähdellen. Koska kahdella meistä ei ollut C-korttia, jaoimme kuskin valvottajan vuorot sitten yöaikana.
Helsinki - Tukholma laivamatka kesti yön yli, joten koirien pissatus oli hoidettava autokannella. Kippasimme kasan purua maahan, jotta saimme narttukoiratkin pissaamaan ja siivottua jäljet muutenkin. Laivalta päästyämme alkoi pitkä ajomatka Hollannin satamaan, 1600km "hujahti" vuorokaudessa. Kun lautta Hollannista Englantiin tuli klo 20 aikaan satamaan, oli jo pimeää, ja siinähän sitten jänskättiin porukalla, kuinka vasemmanpuoleinen liikenne lähtee sujumaan, mutta hyvin se Niina homman hoiti :) Yritimme pysähtyä pian pissattamaan koiria, mutta ison tien varressa ei ollut puhettakaan alkaa taluttelemaan. Päätimme ajaa parin tunnin matkan majoituspaikkaan ja hoitaa koirat siellä. Majoitus oli mukavassa mökkikylässä vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä kilpailupaikalta. Olipa ihanaa päästä käymään suihkussa ja sänkyyn nukkumaan!
Niva Hollannissa :)
Ensimmäisenä päivänä ajelimme ruokakauppaan ja söimme oikean englantilaisen aamupalan, papuineen ja makkaroineen. Sen jälkeen lähdimme Markon kanssa vähän hölkkäilemään ja tutustumaan ympäristöön, sekä teimme koirille pienet vetotreenit.
Seuraavana päivänä päästiin näkemään kilpailupaikka ja kävelemään kilpailureitti läpi. Varmuutta ei vielä ollut, käveltiinkö sitä oikeaan suuntaan. Jokatapauksessa pitkiä suoria, eikä yhtään suurempaa mäkeä. Tapasimme myös muita suomalaisia.
Kolmantena päivänä, käytiin koirien kanssa terveystarkastuksissa, sekä kävimme vielä koirien kanssa reitit kävellen läpi, tänään siis oikeaan suuntaan. Illalla oli kilpailujen avajaiset, mihin lähdettiin Niinan ja Petrin kanssa. Siellä suomalainen Laura Iire luki urheilijoiden valan. Vähän alkoi kisajännitys nousemaan, huomenna päästään jo viivalle!
Perjantai, ensimmäinen kisa-aamu. Samaan aikaan jännitti hurjasti, ja samaan aikaan olin ihan innoissani. Lämmittelyt ja viivalle selviytyminen tuntui tapahtuvan onneksi aika nopeasti, ja viivalla kaikista kovin jännitys katosi. Lähtö sujui hyvin, Niina tuli lähettämään Nivaa. Pääsin starttaamaan puoli minuuttia Tsekkiläisen Martina Stepankovan perään, jonka tiedettiin juoksevan ihan miljoonaa. No, se riemu oli lyhyt, sillä toiselle pitkälle suoralle päästyäni näin enää vilauksen hänestä suoran toisessa päässä ohittaen jo hänen eteensä lähteneen koirakon. Juoksun aikana sain kannustaa Nivaa eteenpäin vähän enemmän mitä ikinä treeneissä, mutta se saattoi johtua vähän myös siitä, että Nivalla sattui olemaan juoksut juuri kisojen aikaan. Myös jälkeenpäin ajateltuna, en ehkä itsekään uskaltanut juosta ihan täysillä ekana päivänä, sillä en ollut juossut aiemmin kahden päivän kisaa 5km matkalla, sillä SM-kisat ovat olleet yksipäiväisiä. En siis ollut ihan varma omasta palautumisestani, joten saatoin alitajuntaisesti säästellä hieman seuraavaan päivään. Maalissa olo ei nimittäin ollut niin paha, mitä seuraavana päivänä. Jokatapauksessa, seuraavalle päivälle lähdimme sijalta 14.
Odotellessa oman luokan alkamista katseltiin pyöräluokkia :)
Toinen kisapäivä. Lähtöjärjestys oli edellispäivän tuloslista käänteisessä järjestyksessä. Edelläni kaksi seuraavaa juoksijaa oli 4 ja 15 sekunnin päässä, joten päätin lähteä ottamaan ainakin tuota lähempänä olevaa kiinni. Toinen juoksu oli Nivalta paljon parempi ja varmempi suoritus kuin eilinen, ja myös itse sain juostua jotenkin varmemmin. Loppusuoralla saimme vielä viimeiset kunnon kirit, ja maalissa tuntui hienolta - kaikkensa antaneelta. Kiva, että saatiin vielä toiselle päivälle onnistunut suoritus! Lisäksi sijoituksemme parani kahdella sijalla. Jee!
Lopullinen sijoitus oli siis 12. Voin olla tyytyväinen ensimmäisiksi canicrossin arvokisoiksi.
Kotimatka sujui aika samalla tavalla kuin tulomatka, ei suurempia ongelmia missään, mutta rankkaahan se matkan tekeminen oli. Ikimuistoinen reissu, mistä saatiin varmasti paljon elämyksiä, kokemusta sekä muistoja.
Tässä yksi herkullinen muisto paluumatkalta ;)
Vuoden päästä kilpaillaan sulanmaan MM-kilpailut Puolassa, missä toivottavasti olemme sitten jo Ykän kanssa edustamassa. Sitä ennen edessä on vielä pitkä ja kivinen tie, mutta sittenhän nähdään, mihin asti päästään.
Kuluneena viikonloppuna Joensuussa kisailtiin yhden koiran kärryluokkien sekä canicrossin SM-kisat. Osallistuin naisten juoksuun, ensimmäistä kertaa siis aikuisten matkalle.
Perjantaina aamusta vein Ekan vanhemmille hoitoon ja Ykän kanssa läksin ajamaan kohti Kouvolaa Ykän kasvattajan luo, missä sain vielä treenata pari koiraa kikkarilla ennen lähtöä. Kun yksi vaatekerrasto oli kuorrutettu mudalla, pakattiin auto ja lähdettiin kohti Joensuuta.
Lauantaina suunnattiin kisapaikalle ja rataselostuksen jälkeen lähdin hölkkäämään reitin läpi. Jännityskin alkoi pikkuhiljaa kohoamaan. Matka oli 4,5km. Reitillä oli jonkin verran mäkiä, ja muutamat alamäet oli vähän jyrkempiäkin. Jalka tuntui onneksi nousevan ihan hyvän oloisesti, mutta hyvälle lämmittelylle oli syytä varata kunnolla aikaa.
Viimein tuli lähdön hetki. Kisakoirani oli saksanseisojanarttu Jetta (Ciri Cirin Aurelia). Jetta oli viivalla tyynen rauhallinen ja odotteli nätisti lähtölaskentaa. Kun se sitten tuli, ampaistiin matkaan. Reitin toiseen alamäkeen juoksin vähän turhan lujaa ja tallasin vielä jonkin juuren tai kiven päälle, mikä sotki jo valmiiksi hallitsemattoman lujan juoksurytmin. Kummasti selvittiin mäki alas ja sain taas homman kasaan. Jossain kohtaa reittiä muistan ajatelleeni, että nyt voisi jo alkaa tuntumaan vähän ikävältä, mutta ei onneksi tunnu. Ylämäkiin Jetta auttoi hienosti, alamäkiin aiemmasta viisastuneena jouduttiin vähän jarruttamaan ja tasaisilla pätkillä saatiin pidettyä hyvä vauhti yllä.
Kuva Séphora Sirjacques
Kuva Séphora Sirjacques
Kun sitten käännyttiin pidemmälle suoralle, näin edessä kahden muun kilpailijan selät. Kehaisin Jettaa, että jes nyt muuten mennään, ja lisättiin hiukan vauhtia. Seuraavan mutkan jälkeen päästiin toisesta koirakosta ohi, toinen vilahteli vielä edessäpäin puiden lomassa. Siinä kohtaa oli matkaa maaliin ehkä jotain 1-2 kilometrin väliltä. Kun edessä menevä koirakko hetkeksi katosi näkyvistä ja edessä oli nousu, tarjosi Jetta väliin vähän ravia. Kuitenkin pian reitin tehdessä pienen silmukan, tuli jälleen takaa-ajon paikka. Jetta lähti hyvin takaisin laukalle lyhyen nousun jälkeen ja loppumatka olikin enää selviytymistä. Loppukiri onnistui hyvin ja päästiin aika hyvällä vauhdilla maaliin.
Kuva Outi Pisto
Itselleni jäi päivän kisasta hyvä mieli ja onnistumisen tunne. Tuloksia en vielä tiennyt, mutta olin joka tapauksessa tyytyväinen meidän juoksuun. Omasta sykemittarista zoomailin, että taidettiin päästä hiukan alle oman tavoitteeni, 15 minuutin. Ja niin päästiinkin, 4 sekuntia alle sen :D Lopulta meidän aika riitti SM-pronssiin! Meidän edessä kiitänyt selkä oli Kaipiaisen Hanna, saman seuran porukkaa ja hänelle jäätiin lopulta 9 sekuntia. Hannalle hopeaa ja Kyyrösen Heidi juoksi mestariksi yli minuutin kaulalla kakkoseen.
Ykä kokeili miltä tuntuu olla palkintopallilla.
Kuva Séphora Sirjacques.
Kuva Niina Forsblom
Sunnuntaina kilpailtiin kaksipäiväisten kärryluokkien toinen päivä sekä canicrossin SM-viesti. Siinä juoksin Jetan kanssa seuran kakkosjoukkueen ensimmäisen osuuden, eli yhteislähdön. Se ei mennyt meiltä ihan nappiin, jostain syystä Jetalla vähän jännitti koko juoksu. Selvittiin kuitenkin vaihtoalueelle ja saatiin viesti kulkemaan maaliin asti. Seuran ykkösjoukkue juoksi pronssille :)
Ensi viikolla kilpaillaan sitten Jämillä koirapyöräilyn sekä muiden kärryluokkien SM-kisat. Siellä pääsen taas saamaan kokemusta uudesta sarjasta, kahden koiran kärrystä. Jännityksellä odotan! Kilpailuun valmistaudun nyt potkimalla paljon kickbike -treenejä sekä käymällä ostamassa uuden kypärän. Vanhakin kypärä on kyllä ihan ehjä, mutta se on jo pari vuotta käytetty niin varmasti on tapahtunut haurastumista. Tavoite on tietty pysyä pystyssä, mutta aina on hyvä olla varusteet kunnossa :)
Sillä aikaa kun Ykän kanssa oltiin Joensuussa, oli Eka käynyt naapurin tytön kanssa mätsärissä Porvoossa ja esiintynyt SIN1 ja BIS3 arvoisesti :) Näppärä pikkupoika ja taitavat on olleet esittäjät. Ekan edellisestä esiintymisestä kehässä on tulossa kohta jo pari vuotta, niin ei ehkä ihan tuoreimmassa muistissa ollut se näytelmäkäyttäytyminen.
Kuten jo aiemmassa tekstissä kirjoitin, Ekan treenit ovat kulkeneet älyttömän hyvin. Kesän aikana olemme käyneet säännöllisesti vyöhyketerapiassa Sonarcin Tiinalla, ja aluksi Ekasta löytyikin jos jonkinmoista pikkujumia. Lisäki Eka kävi heinäkuussa astumassa nartun, ja hoiti tilanteen ehkä hiukan hankalan ja työlään kautta, josta seurasi pieni jumi lisää lantion alueelle.
Parin viimeisen hoidon jälkeen Eka on pistellyt kirmaillen ihan huolella Ykän kanssa ihan jokapäiväisellä tavallisella metsälenkillä. Voi kuinka onnellista sitä on katsella, kun toinen leikittää pentua ja on selvästi onnellinen ja jumiton ja voi hyvin. Olen myös syöttänyt sille aina treenien jälkeen Vetfoodin BB&Recovery Balance -palautusjauhetta, tuntuu kyllä auttavan selvästi palautumisessa. Kiitos vain Sonarc!
Agilityssä lantion alueen jumit näkyvät (ainakin Ekalla) selvästi kiihdytysten hitautena, käännöksissä koska koira ei kokoa itseään yhtä hyvin, sekä A-esteen suorittamisessa.
Eilen kävimme Kouvolassa tekemässä vetotreenejä, ja tein Ekalle pitkästä aikaa kovavauhtisen treenin kickbikella. voihan vitsit kuinka kivasti se kulki! Nyt näin myös miltä sen täysivauhtinen laukka näyttää kun sen lihaksisto on selvästi kunnossa. Pitkällä tasaisella laskuosuudella seisoin vain kyydissä ja annoin mennä, ja Eka juoksi helpon näköisesti alta pois yli kolmenkympin vauhdissa :) Olihan hauskaa!
Laskettelurinteessä on sulanmaan aikoihin mukavat treeninäkymät ja tilaa temmeltää, Eka juoksee ja loikkii siellä kuin aropupu pitkässä heinikossa :) Mikäs sen mukavampaa katseltavaa.
Jatkossa aion kyllä kiinnittää aivan erityistä huomiota säännölliseen lihashuoltoon, vaikka mitään varsinaisia ongelmia ei ilmenisikään. Urheilukoiran kroppa rasittuu kuitenkin ja ennen pitkää niitä jumeja tulee varmasti. Ei Ekan menemisessä aiemminkaan varsinaisesti vikaa ollut, mutta nyt kun olen nähnyt mitä se parhaimmillaan on, haluan tietysti sen pysyvän yhtä hyvänä :)
Viimeiset pari kuukautta ovat lentäneet siivillä, sattuneesta syystä. Ykä kasvaa silmissä ja oppii kokoajan uusia, hienoja ja vähän vähemmän hienoja juttuja. Lisäksi tehtiin muutto kerrostaloyksiöön vähän Ykän tulon jälkeen. Ekan kanssa alkoi elokuussa uusi treenikausi agilityssä, ja treenit ovat lähteneet kulkemaan hirmuisen mukavasti. Valitettavasti kuluneista treeneistä ei ole videomateriaalia, kun hallilla ei meidän aikaan enää pyöri juurikaan ylimääräistä väkeä joille tuikata kameraa kätöseen.
Piirinmestaruuskisoissa käytiin Ekan kanssa pyörähtämässä, mutta kilpailut loppuivat meidän osalta lyhyeen kun Eka nappasi kopin ampiaisesta, sekä hetken päästä vieläpä toisesta... Selvittiin kuitenkin kyytableteilla ja kipulääkkeellä, ja jo illalla Eka oli kotona normaalin pirteä ja iloinen.
Vaan onhan Ekalla myös iloisia uutisia kerrottavana! Siitä tuli nimittäin isä, seitsemälle pienelle pallerolle :)
Syyssäät ovat suosineet, ja olemmekin ulkoilleet paljon ja kartoittaneet uusia ulkoilumaastoja. Ystäväni Pipsa kävi kylässä kameransa kanssa, ja saikin koirista vallan hienoja kuvia, tämän tekstin kaikki kuvat ovatkin juuri näitä Pipsan räpsimiä.
Olen käyttänyt kohtuullisen paljon aikaa ja vaivaa koirien yksinolon harjoitteluun, mikä on onneksi tuottanut myös tulosta. Aina lähtiessäni kotoa jätän tietokoneen kuvaamaan koirasten tekemisiä, jotta tiedän mitä on tapahtunut ja kumman toimesta (okei se on helppoa arvata ilman videotakin, kun Eka ei ikinä ole tehnyt mitään hölmöä). Ja löytyy niiltä videoilta välillä ihan hauskojakin juttuja, kuten alla oleva opetusvideo by Eka, kuinka ollaan saamatta omistajalta satikutia toisen tihutöiden takia :D
Ruokailuita olemme käyttäneet Ykän kanssa mahdollisimman paljon hyödyksi ensin oppimisen oppimiseen, ja sen jälkeen oikeiden asioiden oppimiseen. Alla vähän Ykän puuhailuja videon muodossa :)
Yllätin itsenikin innostuessani opettamaan Ykälle tokoilujuttuja, vaikka se ei omiin vahvuuksiini todellakaan kuulu. Jotain asioita se kuitenkin oppii ihan ihmeellisen helposti, mutta kyllä on myös niitä juttuja mitkä ei tahdo sitten millään mennä kaaliin. Myös tasapainolautaan olen tutustuttanut sen jo, sillä se tulee auttamaan kehonhallinnan harjoittelua. Alla olevilla videoilla taas vähän videoituja juttuja ruokailujen yhteydessä :)
Kapulanpitoa alettiin harjoittelemaan ensin pelkällä solmuluulla, sillä se oli helppo tapa saada pentu tekemään haluttu asia, eli ottamaan se suuhun. Kun tämä tehtävä oli selvä, laajennettiin tehtävää eri esineisiin, kuten sukkaan (sattui olemaan käden ulottuvilla), pehmoleluun, ja lopulta puiseen kapulaan.
Alla lyhyt kooste muutamista jutuista mitä ollaan harjoiteltu, sekä lopussa myös pala todellisuutta, ettei näytä ihan liian yksinkertaiselta ja hauskalta puuhailulta pentusen kanssa :D Videon loppuosaan viitattuna, sivulletulossa Ykä on jostain syystä alkanut tarjoamaan jalkateräni päälle astumista, vaikka olen tietoisesti yrittänyt olla palkkaamatta siitä.
Agilityn perusteitakin ollaan ehditty aloittelemaan, Ykällä on siihen jo nyt hauskan vakava asenne. Täytyypi videoida vähän meidän harjoituksia jahka ehdin :) Lisäksi Ykä on käynyt tutustumassa muun muassa lehmiin työpaikallani sekä ihmishälinään ja juniin rautatieasemalla. Ensiviikolla Ykä pääsee mukaan myös Joensuu-SM kilpailupaikalle ihmettelemään :)
Eilen koitti päivä josta olen haaveillut jo parisen vuotta. Toukokuun 2014 tienoilla (lunttasin sen ajan viesteistä) alkoi mielessä pyörimään ajatus, haluaisinkohan oman saksanseisojan, jonka kanssa harrastaa ja kilpailla valjakkourheilussa. Pääsisi ainakin kovempaa kuin Ekan kanssa. Voisin myös treenailla itse enemmän, kun ei tarvitse mennä yhden koiran jaksamisen rajoissa. Eka voisi keskittyä agilityyn täysillä, mutta pääsisin silti ottamaan vauhteja valjakkourheilussa.
Joulukuussa 2014 olin kahlannut netin ympäri pariin kertaan ja etsinyt mahdollisia vaihtoehtoja ja luotettavia kasvattajia, ja päädyin laittamaan yhdelle sähköpostia asiasta. Siitä se sitten lähti. Loppuviimein tuo viesti johti siihen, että pääsin tutustumaan rotuun lähemmin, treenaamaan ja kilpailemaan niillä sekä lopulta löysin itseni pentujonosta vuoden päähän suunniteltuun pentueeseen.
Voi sitä pohtimisen määrää, onko minusta toisen koiran omistajaksi, haluanko sen oikeasti, onko rahaa, onko aikaa, onko jaksamista. Siitä illasta kun sitova valinta oli tehtävä, muistan valtavasti ahdistusta, pelkoa, mutta myös pieniä innostuksen tunteita. Pohdin jälleen samoja asioita yön yli ja asian uuvuttamana myös seuraavaana aamuna töissä. Kotiin tullessani kirjoitin vastauksen, että joo haluan pennun. Tänään voin sitten kertoa, että olen todella tyytyväinen tekemääni valintaan.
Tosiaan, eilen sitten pääsin hakemaan oman pienen palleron kotiin. Vielä aamulla kotoa lähtiessäni ei tuntunut homma menevän jakeluun, että tänään on se päivä jota olen odottanut. Eikä vielä ihan pennun kanssa kotiin päin lähtiessäkään. Matkalla pennun kiljumista kuunnellessa se sitten iski. Nyt mulla on se, oma saksanseisoja. <3 (lisäyksenä, oikeasti se kiljui noin vartin alkumatkasta, sitten nukahti ja oli varsin hiljainen koko loppumatkan)
Pentu sai nimekseen Ykä, virallisesti se on Ciri Cirin Bekele. Nimen kanssa vasta ongelmia sitten oli. Pentue oli B-pentue, joten aluksi halusin nimestä B:llä alkavan. Lähes lukittuna vaihtoehtona oli jo Börje, sitä ennen Bart, siinä välissä Bro, Boost ja mitä vielä. Mikään ei kuitenkaan ihan tuntunut sopivan omaan suuhun, lisäksi minusta alkoi tuntumaan että kaikille enemmän ja vähemmän tutuille pennuille on viimeaikoina annettu B-nimiä. Silloin pari vuotta sitten, kun ensimmäiset ajatukset omasta seisojasta tuli, sanoin jo puoliksi vitsillä, että minun seisojasta tulee muuten Ykä. Sen jälkeen hyllytin nimen jo syystä, että on niin lähellä Ekan nimeä. Kun muita yhtä paljon miellyttäviä nimiä ei tuntunut löytyvän, aloin uudestaan pohtimaan Ykää. Ainut sama kirjain nimissä kuitenkin on K. toisessa etuvokaalit, toisessa taka. Todennäkösesti oppivat erottamaan ne, jos eivät niin ei sekään maailmaa kaada. Tällä hetkellä näyttää, että oppivat. Enää ei ole tullut mieleenkään, että joku muu nimi sopisi sille paremmin. :)
Kaksi päivää ollaan nyt temmelletty menemään. Parit naapurit on tutkittu läpi, pissa- ja kakkajuttuja harjoiteltu ihan mukavalla menestyksellä, muutamaan koiraan ollaan tehty tuttavuutta ja luoksetuloa sekä vähän istumistakin opeteltu :)
Eka on ottanut Ykän vastaan hienosti, sietää paljon ja kun sanottavaa tulee, osaa sanoa sopivan lujasti mutta kuitenkin lempeästi. Eilen käytiin Ekan ja naapurin koiran kanssa lenkillä sillä välin, kun pentu nukkui, tänään käytiin kaverin kanssa canicrossaamassa sekä illalla portailla. Päikkäriajat tulee hyödynnettyä tehokkaasti, ja Eka saa hiukan laatuaikaa ilman penskaa :)
Tänään kun katselin Ykän tyytyväistä tuhinaa sen nukkuessa hullun ulkona kirmailun jälkeen, tuli kyllä sellainen olo, että nyt on hyvä. Nyt on elämässä mukavasti, no, elämää. :)
Viime viikolla järjestettiin vuoden "agilityfestarit", Agirotu2016 Ylöjärvellä Teivon raviradalla. Ekan kanssa otimme osaa kekkereihin perjantaina ja lauantaina, sunnuntain joukkuekisa jäi tänävuonna väliin. Yövyimme Ekan emän ja siskon omistajan, Kaisan luona.
Perjantaina juostiin kolme virallista starttia. Kenttien pohjat olivat enemmän ja vähemmän monttuisia, mikä mietitytti hiukan niin koiran, kuin omankin turvallisuuden vuoksi. Kuitenkaan koko viikonlopun aikana ei minulla eikä Ekallakaan näyttänyt olevan ongelmia pohjan vuoksi. Kerran meinasin lentää selälleni jarrutuksessa, mutta se johtui märästä nurmesta eikä niinkään epätasaisuudesta :D
Ensimmäisellä radalla kyllä varoin selvästi pohjaa, enkä tuntunut pääsevän kunnon vauhtiin koko radan aikana. A-este otettiin uudestaan, lisäksi tuli kielto hypyltä ja vielä loppusuoralla Eka juoksi puomista läpi, mikä oli siis rike ainoastaan meidän suorituskriteereissä.
Toinen rata ei tullut videolle, mutta siinä olin alkusuoran jälkeen lentää selälleni kesken saksalaisen, mutta Eka vielä pelasti täpärästi. Sen jälkeen taisi tulla keppivirhe ohjaajan toimesta, jonka jälkeen lentokeinu Ekan toimesta. Se tuli kyllä täysin yllätyksenä aiemman hidastelun jälkeen, mutta siitä ei onneksi jäänyt jälkipyykkiä treeneihin. Loppurata paineltiin sitten taitavasti loppuun, vaikka se sisälsi vielä reilusti haasteita.
Illan rata oli reilun tunnin myöhässä aikataulusta, joten päätimme sitten mennä välissä pitämään ruokatauon. Odotellessa ajatukset vähän siirtyivät turhankin kauas kisaamisesta, ja yhtäkkiä saimme rynnätä kentälle tutustumaan rataan vähän myöhässä :D Kentällä heitin Kaisalle rennosti, että nyt tulee nolla :D Pari minuuttia ehdittiin kentällä pyöriä, kun meidät jo komennettiin pois. Lämpättiin koirat rauhassa ja kun Ekan kanssa valmistauduttiin omaan vuoroomme, juttelin vielä Ekalle ja sanoin "Tälläkään radalla ei sitten ole mitään mitä me ei osattaisi." Eikä ollutkaan! Suoran putken jälkeen en saanut Ekaa käännettyä kunnolla hypylle, mistä johtuen seuraavaan paikkaan tuli vähän kiire. Siitä huolimatta nollatulos ja sijoituttiin lisäksi sijalle 3./57 :)
Pitkän päivän päätteeksi olisi voinut vaikkapa syödä ja mennä nukkumaan, mutta sen sijaan Kaisan luo päästyämme saunoimme, katselimme agilityvideoita ja pohdittiin vaikka mitä oleellista (kuten laukanvaihtoja ja keppitekniikoita) kello kolmen aikaan yöstä. Tämä tietysti kostautui hiukan seuraavana päivänä, mutta en usko että se vaikutti ainakaan omiin kilpailusuorituksiini ratkaisevasti.
Lauantaina aamusta kilpailtiin avoimen SM-kilpailun karsintaradat. 3-luokista finaaliin pääsi 25 parasta. Rata vaikutti ihan suoritettavalta. Koska A-este oli epävarma edellisenä päivänä, aavistin sen olevan epävarma myös nyt. Koska vaihdoin sen suorituskriteerin edellisenä syksynä, se on edelleen vielä sen verran vaiheessa, että kisoissa on viimeaikoina tullut virheitä, vaikka treeneissä niitä ei enää juurikaan tule. Eka on kisoissa vielä sen verran korkeammassa vireessä kuin treenissä, että ei näköjään vielä onnistu silloin. Päätin olla ottamatta siitä stressiä, sillä tälle radalle en voinut asiaa korjata. Radalle lähtiessä olo tuntui hyvältä ja Eka vaikutti olevan sopivassa mielentilassa ennen starttia. Tulihan se virhe A-esteeltä, mitä olin vähän ennustellutkin. Mutta muilta osin onnistuttiin tekemään virheetöntä rataa! Ah mikä ihana loppusuora :) Viimeinen hyppy oli hieman eri linjassa muuhun suoraan nähden, mikä tuotti lisähaasteen. Myös loivamutkainen alku sopi Ekalle hyvin, sillä en ole vielä ratkaissut meidän haasteita radan ensimmäisen käännöksen suhteen (katso kirjoituksen ensimmäinen ja neljäs video) :D
Koska tuloksena oli suht nopea 5-tulos, jouduimme tuijottamaan tulospalvelua luokan loppuun saakka, ennenkuin selvisi, että olimme kuin olimmekin finaalissa! Sijoitus 21./107, jee :) Olimme saavuttaneet tavoitteemme.
Karsintaradan jälkeen nukuimme Ekan kanssa tunnin päiväunet auton penkillä ja kävimme moikkaamassa Sonarcin Sirpaa ja Tiinaa myyntipisteellä. Aurinkokin alkoi paistamaan pilvien välistä ja ilma alkoi vähän lämmetä.
Finaaliradalla oli runsaasti vaaranpaikkoja, joista yleisin mokauspaikka tuntui olevan kepeillevienti kolmen putkensuun läheltä. Meillä ei homma vielä siihen kaatunut, vaikka heti lähdön jälkeen jouduin kalastelemaan Ekan kolmannelle esteelle, kun se kääntyminen on niin hankalaa kun on juuri saanut ampaista vauhtiin. Eka teki kyllä työnsä mutta hiukan tuntui olevan jo väsähtänyt, sillä reagoi ohjauksiin hiukaan normaalia hitaammin. A-esteeltä tuli taas virhe. Muuten tehtiin ihan hyvää rataa, mutta puomille mennessä kuvittelin jostain syystä olevani nyt pahemman kerran myöhässä jostain, ja kipaisin täysillä puomin toiseen päähän. Eka sitten viehättyi niin kovin antamastani vihjeestä, että tyyppi karkasi jälleen puomilta ja kävi suorittamassa edesään olevan esteen. "Tätähän sää halusit?" näkyi innostunut kysymys Ekan naamalla kun jatkettiin rataa.
Viimeinen rata lauantai-iltana vaikutti hyvinkin meille sopivalta radalta, jossa sai juosta mutta piti muistaa myös ohjata. Eka näytti kuitenkin väsymisen merkkiä vähän jo ennen starttia, ja päätin ottaa sen haasteena itselleni ja pyrkiä tsemppaamaan meidät maaliin itsemme voittajina, ja onnitsuin :) Jo alussa Eka otti keppivirheen, vaan en voinut moittia noin pitkän päivän (ja edellisen päivän) jälkeen. Pitkin rataa tunsin, kuinka toinen kyllä yritti tsempata, muttei millään enää jaksanut painella täysillä tai nostaa virettä. Lopputuloksena saimme kuitenkin puomin pysäytyskontaktin palautettua kisaradalla, ehkä se oli riittävä saavutus siltä radalta :D
Joka tapauksessa onnistuttiin monessa kohdassa, jotka olivat selvästi yleisesti otettuna hankalia. Onnistuttiin myös kohdissa, jotka olivat meille mielestäni hankalia. Vuoden Agirotu-paidassa lukee selässä "Toivoa täynnä". Se oli tänävuonna juuri meidän menoon sopiva teksti :D Kaikenkaikkiaan reissu oli hieno ja onnistumisia tuli rutkasti. Tästä on hyvä jatkaa muutaman viikon taukoilun jälkeen :)
Tänä viikonloppuna kilpailtiin agilityn SM-kisat Nastolassa. Ekan kanssa emme toukokuun hyvän fiiliksen kilpailuista huolimatta saaneet vaadittavia tuloksia kasaan, joten osallistuimme vain perjantaina järjestettyyn kansalliseen kilpailuun ja vietimme itse SM-kisat kotisohvalla livestreamin ääressä kannustaen kavereita :)
Perjantain kisoista jäi käteen kuitenkin sen verran, että Ekalla oli mainio kisavire molemmilla radoilla ja yhteistyö toimi. Ensimmäisellä radalla Ekalla nousi vire vähän liiankin korkeaksi, eikä haukkumiseltaan kyennyt suorittamaan kakkosestettä. Esteeltä kielto ja lisäksi korjauksen jälkeen pudotti mennessään myös riman. Sen jälkeen rata sujui mukavasti, Eka teki hommansa ja minä hoidin omani. Sen jälkeen odottelimme seuraavaa starttia reilut 3 tuntia, kisaajia kun riitti :)
Illalla 20.30 aikoihin oli toisen startin vuoro. Onneksi Eka osaa ottaa rennosti kisapaikoilla, eikä kuluta itseään loppuun odotteluaikana. Tuloksena toiselta radalta nolla, sijoitus 20./136. Nollatuloksia tuli 67, joten niidenkin joukossa sijoitus oli meille jo hyvä :) Erityisen iloinen olen Ekan tekemistä kontakteista. Kaikki toimivat juuri niinkuin treeneissä, jopa A-este joka on muutenkin vielä työn alla suorituskriteerin muuttamisen jäljiltä.
Viikonlopun tein työnikin kuulokkeet korvilla, kuunnellen livestreamin selostusta :D Mutta enpä missannut juuri kenenkään rataa, jonka olin suunnitellut seuraavani! Finaaliradat olivat todella jännittäviä navetasta käsinkin seurattuna! Voi mikä hinku tuli itselläkin taas kisakentälle. Vielä jonain päivänä saan itsekin kokea arvokisatunnelman paikanpäällä kilpailijana. Tuon ajatuksen eteen jaksaa taas vuoden verran tehdä töitä :)
Onnittelut myös puolestani viikonloppuna menestyneille sekä upeita ratasuorituksia ja omia tavoitteitaan rikkoneille :)
Tuleva kesä keskitytään Ekan kanssa jo työn alla oleviin projekteihin ja jätetään ratatreeniä vähemmälle. Heinäkuussa mennään viettämään Agirotuviikonloppu Ylöjärvelle. Ei muita uimista suurempia suunnitelmia kesäksi, toki omat treenini jatkuvat canicrossin osalta asettamieni tavoitteiden saavuttamiseksi :)
Maaliskuussa 2016 osallistuimme Kuhmossa järjestettyyn
valjakkohiihdon SM-kilpailuun. Kilpailu oli SPKL:n alainen. Kyseisen liiton kilpailuissa luokkajako menee koiran rodun mukaan
A, B ja C. Kooikerhondje kuuluu C-koiriin, eli luokkaan, joka on avoin kaikille
muille paitsi seisoville lintukoirille, dobermanneille ja suursnautsereille. Kilpailut olivat minulle kauden viimeiset, joten oli kivaa päästä nauttimaan niistä Ekan kanssa :)
¨
Lauantaina hiihdimme
Ekan kanssa yksilökilpailun, missä hiihdimme 5km aikaan 15,57 sijoituksena
17/20. Vuoden takainen aikamme oli 14.40, eli ei parannusta siihen. Toki kilpailupaikka oli eri, joten ei ole suoraan myöskään suoraan verrattavissa. Lisäksi treenit Ekan kanssa olivat jääneet aika vähälle Ekan sairastelun vuoksi, mistä aiemmin kerroin. Ohitukset sujuivat ilokseni hyvin, ja Eka sai matkalla mukavaa lisäpuhtia ohi tulleista koirakoista. Maaliin päästiin vielä hyvällä loppukirillä :)
Kuva: Mari Moisala
Sunnuntaina hiihdettiin joukkueviesti, mihin Ekan ei ollut
tarkoitus osallistua, mutta päätyi paikkaamaan juoksut aloittanutta
belgianpaimenkoiraa miesten C-joukkueeseen. Viesti hiihdetään kolmen koirakon
joukkueina. Siinä ensimmäiset lähtevät yhteislähdöllä liikkeelle, mikä on usein
hyvin tapahtumarikas tilanne. Vaihtoalueelle tullessa koira tulee irrottaa
vetovyöstä ja antaa avustajalle, jonka jälkeen hiihdetään lähtöviivalle
lähettämään seuraava koirakko matkaan. Eka juoksi hiihtäjänsä kanssa toisen
osuuden. Kun edellisenä päivänä testasimme, kuinka Eka lähtee vieraan ihmisen matkaan, ei siinä Ekan mielestä ollut mitään outoa. Yhtä innolla pinkoi menemään kuin minunkin kanssa. Vaan itse kisassa oli kuitenkin jarrutellut matkalla tajutessaan, ettei perässä
hiihtänytkään omistaja. Loppukiri kuitenkin vielä irtosi, ja maaliin koirakko
hiihti toisen kilpailijan kanssa rinnakkain. Vaihtoalueella olin itse
koppaamassa koiran, ja kuolan peitossa oleva pikkumies juoksikin suoraan syliin
ottamaan kehut vastaan. Lisäksi joukkueessa hiihti edellisenä päivänä yksilökisassa voiton vienyt labradori sekä belgianpaimenkoira malinois.
Kuva: Mari Moisala
Kaikesta huolimatta joukkue sijoittui kolmanneksi viidestä joukkueesta ja sai SM-pronssia! Hiukan Eka herätti hilpeyttä ja myötätuntoa palkintopallilla
ollessaan, mutta pieni hurja vetokoira pokkasi palkintonsa ylpeänä. :)
"Alkanut vuosi on ollut harrastusten osalta hieman takkuinen. Agility on ollut pari kuukautta lähes kokonaan jäissä, sillä Ekalta löytyi ensin aikamoiset jumit ja myöhemmin vielä todettiin eturauhasen suurentuma joka on vaatinut lepoa. Hiihtämistä rajoittaa lumen puute. Lisäksi sain itse vielä flunssan alun, jonka onnistuin selättämään lepäämällä ajoissa, mutta seuraavalla viikolla kaaduin sänkyyn vatsataudin vuoksi. Kaikista käydyistä kisoista harvemmasta on jäänyt erityisen hyvä mieli. Jo lokakuun jälkeen alkoi kilpailuissa vaikeasti selitettävällä tavalla tökkimään. Tuloksia ei tullut, virheet olivat meille ei-tyypillisiä, eikä Ekan vire tuntunut samalta kuin ennen. Tammikuussa kävimme joulukuun mittaisen kisatauon jälkeen Ekan kanssa agilitykisoissa meidän kotihallilla Hyvinkäällä. Sieltä alkoi ongelmat ja niiden selvittäminen. Ensimmäinen rata mentiin normaaliin tapaan ja fiilis oli radan jälkeen hyvä. Seuraava rata olikin jotain ihan muuta: Eka teki kaikkensa ettei joutuisi tekemään rataa. Selvä kivun merkki. Viimeiselle radalle mennessä jo aavistin että tulen kantamaan Ekan pois kentältä, enkä vääntäisi rataa väkisin läpi. Niin myös tein. Sen jälkeen alkoi lihashuoltojakso ja olemme nyt kerran viikossa käyneet hoidattamassa jumeja auki. Pari viikkoa eteenpäin, ja käytiin taas treeneissä. Nyt Eka tuntui taas normaalilta. Kun mentiin taas kisoihin, meno oli sama kuin edellisellä kerralla. Jätin viimeisen radan juoksematta ja jatkoimme hoitamista. Seuraavissa treeneissä tuli puheeksi eturauhanen, joka on kuulemma löytynyt muissa tapauksissa syyksi outoon käytökseen. Päätin tutkia asian ja sainkin jo seuraavana päivänä tilaisuuden näyttää Ekaa lääkärille, samalla kun olin auttamassa tuttujen hevostallilla raspauksissa. Ja kyllä, suurentunut eturauhanen. Toivon, että nyt on vihdoin löytynyt syy outoon käytökseen ja saadan homma taas pikkuhiljaa kasaan. Koirahiihdon puolellakin on tapahtunut vähän. Tammikuun lopussa tein reissun Rovaniemelle, koirahiihdon sm-kilpailuihin. Ensin hiihdin nuorten luokassa saksanseisoja Vitolla, siellä tultiin kolmansiksi. Sen jälkeen hiihdin vielä saksanseisoja Metellä toisen lenkin, ajatuksena saada tuntumaa kahdesta eri koirasta. Tuosta reissusta jäi vähän tyhjä olo. Pystyin siihen mihin pitikin, mutta en kuitenkaan ylittänyt itseäni. En ehtinyt ihan toipua sairastelusta ennen kilpailua ja sen tunsin kyllä lihaksissa."
Tässä tekemiäni muistiinpanoja alkuvuodelta. Kyllä, harrastelu todella oli hiukan takkuista. Koirahiihtokisoissa tuli kuitenkin käytyä, jokainen reissu oli omanlaisensa ja kausi kerrytti kokemusta paljon :) Kuitenkin tuon viimeisenä mainitsemani sm-kilpailun jälkeen alkoi tuntumaan, että oppimistakin tapahtuu. Kokonaisuutena hiihtokausi oli hyödyllinen, eikä kisojen kannalta ihan huonokaan, kaaduinhan vain yhden kerran, ja sekin tapahtui yhteislähdössä, jota en ollut tullult harjoitelleeksi Ekaa isommalla koiralla :D Pronssille onnistuin sutimaan sekä nuorten SM-kilpailussa että naisten sprintti-SM -kisassa (se tosin vaati vain maaliviivan ylittämisen). Lisäksi pääsin näkemään Norjan EM-kilpailut, mikä oli kokemuksena arvokas tilaisuus. Ja ostinpa vielä Kuhmosta, kauden viimeisistä kisoista kaverilta lähes käyttämättömät sukset seuraavaa talvea odottamaan ;) Tuo reissu sopi mainiosti kauden viimeiseksi, ja siellä myös Eka pääsi kirmaamaan ladulle. Siitä lisää myöhemmin.
Mitä agilityyn tulee, ongelmat eivät ihan loppuneet tähän. Pikemminkin suuremmat sellaiset oli vasta tulossa. Alla olevalla videolla tammikuun kisojen viimeinen rata. Kuten jo alussa huomaa, Ekan fokus ei ole tekemisessä, vaan se pälyilee taakseen odottaessaan lähtölupaa.
Kun Eka oli syönyt lääkekuurinsa ja viettänyt sairaslomansa, alkoi homma taas rullaamaan. Treeneissä se alkoi kulkemaan taas normaalisti ja aiemmin esiintynyt omituinen käytös ja häiriöherkkyys alkoi kadota. Jee! Kului hetki, ennenkuin aloin luottamaan tilanteen pysyvyyteen saati uskalsin ilmoittautua jälleen kisoihin. Päätin sitten, että seuraaviin oman seuran kilpailuihin menisin, jos Eka pysyy hyvänä eikä näytä mitään kivun merkkejä.
Tässä videolla treenit ennen seuraavia kilpailuita. Harjoituksissa ei näkynyt enää mitään normaalista poikkeavaa.
Kisoissa sitten tapahtui se, mitä olin vähän uumoillutkin: Eka alkoi jännittää kisatilannetta. Tammikuisesta kisasta oli jäänyt kipumuisto, joka tuli esiin vasta nyt, kun ollaan taas starttaamassa samassa paikassa. Treenaaminen omalla hallilla on kuitenkin ollut hauskaa ja tavallista. No, kolme starttia juostiin (se minkä herra uskalsi juosten kulkea). Ratojen välissä Eka oli ihan normaali, lämmittelyalueella toimi normaalisti hyvällä vireellä, vain itse kisa jännitti. Kolmannen radan loppupuolella tunsin, kuinka Eka reipastui ja alkoi tuntua normaalimmalta. Kisapäivän loputtua poistuin pikaisesti paikalta, jotta tutut eivät liiemmin tulisi säälipisteitä jakelemaan. Koirahan vaistoaa sen heti ja sinne katoaisi sekin hyvän mielen pilkahdus ja reippaus mikä viimeiseltä radalta jäi.
Kilpailun jälkeen pohdin kovasti, mikä olisi järkevä seuraava siirto. Kävisinkö vieraassa paikassa kisoissa, missä Ekalla ei ole kipumuistoja? Eikai varovainen käytös siirry sitten muihinkin kisapaikkoihin? Vai kävisinkö oman hallin kisoissa niin kauan että ongelma ratkeaa, ettei tilanne laajene ainakaan muihin paikkoihin? Lopulta päädyin tulokseen, että osallistuisin epävirallisiin kisoihin muualla. Käytiin sitten Ojangossa. Olin suunnitellut, että jos Eka yhtään tuntuu jännittävän, palkkaan reilusti kesken radan ja pidän huolen, että Ekalla on kivaa. Mitä radalla sitten tapahtui? 0 - Hyl - 0 - 0 ja 3.sija! Hylkäyskään ei johtunut Ekasta :) Joko siis ongelma olisi ainoastaan oman seuran hallilla, tai sitten se oli nyt kadonnut. Alla video yhdestä startista.
Epiksistä neljä päivää myöhemmin valmennuksessa ilmaantuikin taas uusi ongelma. Eka ei suostunut yhtäkkiä menemään keinulle ollenkaan. Epiksissä teki sen kyllä kisaradalla, joskin hitaammin kuin yleensä.. Tämä jäi sitten pohdintaan, sovittiin, että ottaisin asian käsittelyyn tulevana viikonloppuna NAS-leirin klinikalla. Siellä saatiin sitten ohjeet, kuinka lähteä tilannetta korjaamaan.
Seuraavalla viikolla järjestettiin sopivasti omalla hallilla sitten epikset, missä käytiin selvittämässä kipumuiston tilannetta. Mölliradoilla tietty, eihän nyt oltu keinun suhteen kisakunnossa (möllien radoilla ei siis ole keinua). Nyt Eka paahtoi menemään ihan tosissaan! Luojan kiitos edes tämä ongelma taitaa nyt olla loppuunkäsitelty. Seuraavaksi sitten keinun kimppuun.
Keinuharjoitukset toteutin niin, että aina Hyvinkäällä ollessani hyppäsin hallilla tekemässä muutamaa toistoa keinua. Kolmessa viikossa keinu lähti korjaantumaan, ja äitienpäivän tienoilla sainkin riemuissaan todeta, että keinu toimii taas!
Tällä välin meidän projekti A-esteellä oli hetken jäissä, mikä johtikin siihen, että projekti otti hiukan takapakkia ja ratatreeneissä (=korkeassa vireessä) alkoi virheet lisääntymään. Nyt kun keinu alkaa olla taas kunnossa, jatkammekin siitä mihin joskus alkuvuodesta jäätiin. Tilanne on kuitenkin korjaantunut suhteellisen nopeasti ja tällä viikolla ollaan menossa taas kokeilemaan kisaratoja Ojankoon :) 7 kuukautta se kokonaisuudessaan otti, mutta niin vaan aletaan taas olemaan ainakin lähellä kisavirettä! Arvokilpailujen osaltahan meidän tilanne on se, että tarvitsisimme tuplanollan 6.6. mennessä jotta saisimme osallistua SM-kisoihin kesäkuussa. Olen kolmet kisat vielä toukokuulle suunnitellut, jos tuo tupla on tullakseen niin hieno juttu, jos ei, niin ehkä SM-kisat eivät sitten ole vielä meidän paikka tällaisen kauden jälkeen. Siinä tapauksessa ensi vuonna sitten taitavampina niihin koitoksiin!
"Säilytä aina usko siihen, että lopulta onnistut
kaikissa tekemisissäsi,
äläkä milloinkaan unohda sinnikkyyden,
kurinalaisuuden ja päättäväisyyden arvoa."
Alla tämän päivän A-toistot, 5/6 toistosta näyttää hyvältä, palkkaustavasta riippumatta :)
Muun elämän osalta elän jonkinlaista siirtymäaikaa. Lopetin huhtikuussa työt siksi aikaa, että saan opiskeltua rauhassa pääsykokeisiin. Kävin valmennuskurssin Helsingissä, samalla myös asuin viikot veljeni luona Espoossa, lähempänä koulua ja riittävän välimatkan päässä monipuolisimmista aktiviteeteista ja kavereista :D Eka oli Espoossa mukana, käytiin jonkin verran juoksemassa ja viikkotreeneissä kirkkonummella tietenkin. Lukeminen on edistynyt ihan mukavasti ja tällä viikolla on itse pääsykoe. Kivaa, että sen jälkeen sosiaalinen elämä voi taas jatkua ja paluu töihinkin tuntuu jo ihan mukavalta ajatukselta :) Kiitokset kavereille kärsivällisyydestä, kun olen normaalin sosiaalisuuden sijaan ollut pari kuukautta vähän omassa kuplassa :)
Lukurupeamasta huolimatta treenailtua on tullut, hyvää vastapainoa sekä kropalle että mielelle. Vapun ympärillä säät suosivat kesälajien korkkaamisen ja sen tilaisuudenhan käytin hyväksi. Viikon aikana kävin maastopyöräilemässä, rullaluistelemassa, juoksemassa kevään ekat treenit yleisurheilukentällä ja suunnistamassa iltarasteilla :) Lisäksi Eka korkkasi uintikauden!
Tämä kirjoitus on ollut pitkään työn alla ja olen paljon pohtinut itse kyseistä aihetta. Kuinka olen onnistunut innostumaan kahdesta eri lajista niin, että nautin, panostan ja haluan kehittyä niissä molemmissa näin paljon? Erityisesti olen miettinyt, kuinka ihmeessä pystyn jakamaan resurssini kahden lajin kesken niin, että kumpikaan ei kärsi ja pystyn asettamaan tavoitteita ja nostamaan rimaa kummankin lajin osalta.
Kahden lajin harrastamiseen liittyy paljon huomioon otettavaia asioita. Haasteita on paitsi ajan ja rahan käytössä, myös treenien sunnittelussa. Treenien rytmitys ja painotus oikein ei ole aina ihan helppoa. Toki asiassa on myös kääntöpuolia. Kun toisessa lajissa on tauon paikka, saa ajan hyvin hyödynnettyä toisessa lajissa.
Kaikkien lajien harrastamisessa on aina ihan omat juttunsa, siksi keskityn kirjoituksessa vain omiini: agilityyn ja valjakkourheiluun. Periaatteessahan lajeja on enemmän kuin kaksi, valjakkourheiluun kun kuuluu useita lajeja. Ne, mistä olen kiinnostunut eli yhden koiran lajit, ovat juoksu, hiihto, kickbike ja pyöräily. Luulenpa että näistä lajeista osa tulee siirtymään vähän taka-alalle, niin että toisten lajien lajinomaisiin treeneihin on parempi keskittyä. Sitä, mihin lajeihin lopulta päädyn, en vielä tiedä :)
kuva: Mikko Paavola
Rahankäytön haasteita helpottaa se, että valjakkourheilussa ei ole valmennuskausimaksuja. Siinä rahaa kuluu välineiden ja varusteiden hankintaan ja huoltoon, kilpailumatkoihin ja majoituksiin, itse osallistumiseen sekä tietysti koiraan. Kun tarvittavat välineet alkaa löytymään, menot pienenevät kummasti :) Agilityyn kuluu puolestaan jatkuvasti rahaa, mikäli valmentautua haluaa. Lisäksi kisapäiviä on vuosittain selvästi enemmän kuin valjakkourheilussa. Agilityssä ei kuitenkaan ole suuria välineisiin kohdistuvia menoja. Molemmat lajit vaativat lisäksi koiran (toki myös ohjaajan) lihashuoltoa. Niitä menoja minulla toistaiseksi on vasta yhdestä koirasta, sillä en vielä omista toista koiraa valjakkourheilua varten.
Tulevaisuuden rahahaasteita olen pyrkinyt helpottamaan niin, että nyt kun olen viettänyt välivuotta ja pystynyt tekemään enemmän töitä, olen käyttänyt tilaisuuden tehdä suurempia, mutta pitkäkestoisia investointeja valjakkourheilun osalta. Olen hankknut suksia, niiden voiteluvälineitä, maastopyörään lukkopolkimet sekä muita vähän pienempiä juttuja. Agilityssä taas olen hyödyntänyt välivuoden hankkimalla tasokasta valmennusta pääkaupunkiseudulla. Mikäli pääsen syksyllä kouluun, joudun hieman valmennuksesta tinkimään, mutta ainakin saadaan tältä kaudelta paljon oppia niin, että pärjätään jatkossa vähän erilaisella valmentautumissuunnitelmalla.
Ajan käytön haasteita voisi lähteä purkamaan monella tapaa. Aikaa joutuu jokatapauksessa käyttämään työntekoon ja muuhun elämiseen, mutta lisäksi treenailuun käytettävä aika on jaettava jollain tavoin lajien välillä. Koira vaatisi teknisiä lajiharjoitteita agilityhallilla, mutta itse pitäisi ehtiä juoksulenkille. Mihin suuntaan repeäisin? Näitä asioita helpottaa paljon tapa suunnitella treenit niin, että saan lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Esimerkkinä näin: on maanantai. Tiedän, että keskiviikkona on agilityvalmennus, mikä on Ekan treeniviikon päätreeni, jolloin on oltava hyvässä iskussa ja levänneenä. Tiistaina tehdään siis korkeintaan jotain rentoa. Samoin torstai valmennuksen jälkeen on oltava kevyempi päivä. Siispä käyn tänään hallilla tekemässä tekniikkaharjoitteita tai koiraladulla tekemässä motivoivan, pätkityn vetotreenin. Samalla voin itse tehdä vaikkapa intervallitreenit juosten agilitykentällä, tai hiihtotekniikkaharjoitteita ladulla Ekan vetäessä henkeä tai lämmitellessä. Sitten voin tiistaina tehdä hölkkälenkin, ja Eka saa näin kevyen ja hidasvauhtisen metsälenkin. Keskiviikkona voidaan rauhassa keskittyä valmennukseen. Torstaina Eka saa viettää lepopäivää ja minä voin käydä tekemässä kovempivauhtisen tai pidemmän matkan treenin, missä Ekan valvominen tuottaisi ongelmia ja turhia pysähtelyjä. Loppuviikkoa voidaan sitten suunnitella sen mukaan, onko tulossa kilpailuja tai onko sovittu mahdollisia kimppatreenejä jonkin lajin parissa. Lihaskuntojuttuja on helppo yhdistää joidenkin lenkkien päätteeksi ennen suihkua.
Joskus tietenkin joutuu vähän valitsemaan, kun kaikkea ei voi aina tehdä. Silloin on mietittävä joka kerta erikseen, mikä treeni olisi nyt tärkeämpi juuri siihen hetkeen. Agilityn ja valjakkolajien kilpailukaudet menevät sopivasti vähän ristiin. Agilityn arvokilpailut pidetään kesäkuussa, kun taas valjakkolajien sulanmaan kausi painottuu syys-marraskuuhun ja talvikausi tammi-maaliskuuhun. Agilitykisojahan on juostava jokatapauksessa lähes ympäri vuoden, jotta saadaan tarvittavat tulokset kasaan arvokilpailuja varten. Virallisia agilitykilpailuita kuitenkin järjestetään niin paljon ja ympäri Suomen, ettei niiden sovittamisesta kalenteriin ole kyllä tullut ongelmaa.
Kesäisin, kun lämpötilat estävät koirien kovemmat treenit ulkona, voin keskittyä enemmän itseni treenaamiseen sekä agilityyn viileissä treenihalleissa. Koiran muita treenejä voidaan sitten tehdä uittamalla. Se on sitten mukavaa hommaa ja Ekakin nauttii täysin rinnoin :)
Jos kahteen lajiin keskittyminen nähdään useimmiten kilpailemista vaikeuttavana asiana, on siinä myös etunsa. Esimerkiksi tämän kauden aikana agilityn valmennusryhmässä saamani henkinen valmennus kilpailemiseen on ollut hyvin rinnastettavissa myös valjakkourheiluun, minkä parissa vastaavaa valmennusta ei tarjota lainkaan. Muutenkin agilityssä opittavat koirankoulutus- ja lukutaidot auttavat valjakkourheilussa. Myös toisinpäin, kun treenaan valjakkourheilua varten itseäni juoksemalla, pyöräilemällä, porras- tai mäkitreeneillä ja miten nyt ikinä, näkyy se isona apuna agilitykentällä liikkumiseen ja kiihdyttelyyn :) Agilityssä eri ohjausten opettelu harjoittaa koordinaatiota, mikä puolestaan helpottaa valjakkourheilussa tekniikoiden oppimista. Paljon hyötyjä siis, kaiken hauskan lisäksi! :)
Kun lähdetään miettimään harrastastamista enemmän elämäntapana, asiana joka on aina arjessa ja ajatuksissa läsnä, voin ehkä mainita, ettei kaikki voi aina sujua kuin elokuvissa. Joskus tulee väkisin vähän takaiskuja, ehkä loukkaantumisia tai muuten vaan treenit eivät suju niinkuin haluaisi eikä tavoitteet tule saavutetuksi. Meillä Ekan kanssa oli vähän tällainen kausi viime vuoden lopusta helmikuulle. Ei sujunut, yhteinen sävel oli ihan hukassa. Eka päätyi lisäksi pienelle saikulle ja pidettiin sitten lepoa ja taukoa koko agilitystä. Kuitenkaan sinä aikana kun motivaatio agilityyn oli matalalla, ei minun tarvinnut potea masennusta siitä niin kovasti, kun saatoin siirtää agilityn mielestäni sivuun ja keskittyä parhaillaan olevaan hiihtokauteen. Tuo tauko teki meille molemmille varmasti hyvää. Kun tuntui ettei sujunut, ei tarvinnut tahkota väkisin. Luulen, että jos olisin silloin harrastanut vain agilityä, olisi tuo aika ollut henkisesti selvästi raskaampaa.
Niin kauan kun nautin harrastamisesta näin paljon ja olen oman terveyteni puolesta näin etuoikeutettu, että pystyn tekemään ihan mitä haluan sekä huomaan treeneissä edistymistä, en aio lähteä karsimaan lajivalikoimaa mistään päästä.
Nyt on reissusta kotiuduttu ja univelat kuitattu. Kotiin vietäväksi herkkujen ja muiden tuliaisten lisäksi jäi iso kasa kuvia ja videoita, mutta ennen kaikkea paljon hyviä muistoja ja kokemustakin. Lisäksi tutustuttiin muiden nuorten (ja aikuistenkin) kanssa jälleen vähän lisää, mikä on myös hieno asia :)
Jo saapumispäivänä päädyimme siirtämään paluutamme päivällä, kun aikataulut selvisivät. Musher dinner, eli kilpailijoiden yhteinen illallinen järjestettiin lauantai-iltana, ja siihen halusimme osallistua. Onneksi tulopäivän lykkääminen onnistui hämmästyttävän pienellä vaivalla. Lautan vaihto yhdellä puhelulla, ja majoituksen avaimetkin saatiin ongelmitta palauttaa vasta illansuussa.
Alla muutamia reissun pääkohtia :)
Avajaiset pidettiin torstaina illalla, missä maajoukkueilla oli kulkue ja kilpailujärjestäjät pitivät avajaispuheet, ja sen jälkeen sisällä oli pienet tarjoilut.
Kilpailupäivänä hässäköitiin puoleen päivään saakka, kun kaikilla meillä oli lähdöt saman puolen tunnin sisällä. Pian kisat olivatkin jo meidän porukan osalta ohi. Jälkipuintia ja rauhallista, stressitöntä ajanviettoa loppupäivä :)
Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen ihan tyytyväinen omaan suoritukseeni. Saatiin ehjä suoritus ilman kaatuiluja ja ohitukset sujuivat. Kunhan tässä muutaman kauden ehdin hiihtää niin ehkä se vauhti, voima ja tekniikka alkaa löytymään kovempiinkin keskinopeuksiin :) Nyt meidän keskinopeus oli 25km/h, sama mitä ollaan muissakin kisoissa hiihdelty. Vähän on vielä matkaa kolmenkympin keskinopeuksiin.
Viimeisenä päivänä ennen lähtöä takaisin seurattiin tiiviisti kisapäivän kulkua, kun vuorossa oli yhdistetyn kilpailut. Siinä hiihdettiin kaksi kierrosta, toinen pulkan kanssa jonka jälkeen palattiin stadionille, jätettiin pulkat vaihtoalueelle ja hiihdettiin toinen kierros narulla. Naisilla ja miehillä matka oli muistaakseni 2x7,5km ja nuorilla 2x5km. Lisäksi lähdöt tapahtuivat yhteislähtöinä, mikä teki kisasta myös tapahtumarikkaan. Ihan täpinöissään seurattiin kilpailun kulkua ja juostiin lähtöpaikalta vaihtopaikalle ja sieltä maalin lähelle. Suomi myös pärjäsi hyvin, miehissä Vesa-Pekka Jurvelin hiihti pronssille ja naisissa Maija Nivalalle kultaa! :) Alla video naisten yhdistetyn lähdöstä.
Kun yhdistetyt oli hiihdetty, käytiin vielä ihastelemassa vähän maisemia. Otin Metten mukaan ja lähdettiin Katrin kanssa kävelemään tietä pitkin, joka nousi viereiselle vuorelle. Nähtiin ylhäältä kun kisavaljakot ajoivat alhaalla järvenjäällä :)
Illalla vielä käytiin katsomassa palkintojenjakoa, oli hienoa olla paikalla kun suomalainen Maija Nivala palkittiin korkeimmalla pallilla ja meidän kansallislaulu soitettiin stadionilla. Sen jälkeen oli ohjelmassa vielä musher dinner, hyvää ruokaa ja viimeiset juttutuokiot muiden nuorten kanssa. Sitten olikin aika pakata laukut autoihin ja startata kohti pimeyttä ja pitkiä teitä.
Paluumatka tuntui paljon helpommalta kuin tulomatka, kun reitti oli jo yhteen kertaan kuljettu ja moni risteys oli väsymyksestä huolimatta jäänyt mieleen. Lähdimme illalla yötä myöten ajamaan, ja kuuden aikaan aamulla pidettiin tunnin tauko, kun tuntui ettei silmät enää kertakaikkiaan pysy auki. Katri jäi pelkääjän paikalle tyynyn kanssa jatkamaan uniaan, ja minä hyppäsin ratista takakonttiin Metten viekkuun. Kovahan siinä oli nukkua, mutta ei paljon haitannut. Seitsemän aikaan heräsin kun Ronja toisesta autosta tuli koputtamaan ikkunaan. Pissatettiin koirat ja jatkettiin matkaa. Enää 100km satamaan, ja aikaa reilusti. Matkalla pysähdyttiin pariin kauppahalliin ostelemaan tuliaisia, ja siitäkin huolimatta ehdittiin satamaan tuntia ennen lastaamisen alkua. Loppumatka menikin aika hujauksessa :)
Isot kiitokset reissun onnistumisesta kuuluu koko matkaseurueelle Heli, Ronja, Linda ja Katri, maajoukkueen johtaja Eeva Äijälälle, joka hoiti tehtävänsä älyttömän hyvin! Isälle, joka sponssasi autoon uudet talvirenkaat (ja aika paljon muutakin pitkin vuotta) Norjan kelien varalle. Kaikille jotka tukivat meitä tavalla tai toisella, sekä tietysti Niinalle ja Teemulle, kun lainasitte matkaan koiran ja muutenkin autoitte lähes jokaisessa hädässä mihin pitkin kisakautta jouduinkaan ;)
Nopsa kisafiilispäivitys :) Hurjan hauska päivä takana!
Aamu sujui hyvin ja ihmeellisen helposti. Koiran juotto, pissatus, aamupala ja kisapaikalle. Sukset tuntui hyvältä kun maajoukkuekaveri Tuomas auttoi niiden laittamisessa :) Ennen kisaa oli kyllä kaiken kaikkiaan luottavainen fiilis.
Klo 10:31,30 oli startti. Kilpailumatka 15km ja jouduttiin Meten kanssa lähtemään luokan neljäntenä. Suomeksi, meistä tuli aika monta koirakkoa ohi :D Oma hiihto tuntui kerrankin tasooni nähden ihan hyvältä, ja Mette juoksi tuttuun tapaansa tasaista vauhtia lähes koko matkan. Reitille mahtui muutama aika hyvä nousu ja jyrkkä mutka, mutta selvittiin maaliin ilman kaatumisia ja suurempia hämminkejä. Aika 35.47, kärkeen väliä 5.55, sijoitus jaettu 16./19. Asettamani tavoitteet eivät olleet kummoiset. Olla kaatumatta ja päästämättä Metteä karkuun, jättää mahdollisimman vähän kaulaa muihin ja saada mahdollisimman paljon ja hyviä kokemuksia tulevia vuosia varten. Kaikki nuo toteutui! Ei siis turha reissu ollenkaan :)
Talvikausi on hurahtanut vauhdilla ja sen aikana olenkin saanut nauttia reilusti koirahiihdon iloista, haasteista ja tietty myös kivusta. Niin henkisestä kuin fyysisestä, jota maan maistelu eri nopeuksilla voikaan tuottaa :) Kilpailuja olen päässyt kiertämään useammat kauden aikana ja pari seuraavaa viikkoa niitä vielä riittääkin, niistä teen vähän yhteenvetoa jahka ehdin. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, että olen päätynyt "oppipojaksi" Norjaan talvilajien EM-kilpailuihin.
Muutamia muuttujia on matkaan mahtunut, kuten matkaseuran muutokset ja sen jälkeen luokan muutos nuorista aikuisiin. Tämä johti kipailumatkan pitenemiseen 10 kilometristä 15km:iin, mikä puolestaan johti kilpailukoiran vaihtamiseen. Siinä varmasti suurimmat :D Kaikesta huolimatta pääsen starttaamaan ja imemään kaiken mahdollisen opin reissusta irti tulevaisuutta varten.
Mukaan reissuun lähti samaa lajia harrastava ystäväni avuksi. Matka alkoi tiistaina aamusta, kun lähdimme kohti Kouvolaa hakemaan kisakoira Mette kyytiin. Kouvolasta matka jatkui kohti Vaasaa, mistä seilattiin lautalla Ruotsiin. Onneksi sattui kaunis päivä ajella ja tuo matka sujuikin oikein mukavasti. Vaasassa sitten tavattiin loput seurueesta ja matkasimme kahdella autolla sitten loppumatkan :)
Lautta matka tuntui aika paljon pitemmältä mitä olikaan, kun koko paatti heilui ja huojui niin että tavarat eivät meinanneet pysyä pöydillä ja hyllyillä. Koirat majailivat autossa matkan ajan, kovasti huolittiin kuinka siellä pärjäävät ja onko seuraava ohjelmanumero oksennusten siivoilu. Ei onneksi ollut, koirilla oli varmaan ollut paremmat oltavat kuin meillä :)
26,5 tuntia, 1300 km :)
Lautasta päästiin maihin Ruotsin puolella puolen yön aikoihin. Siitä sitten täyttä ajoa Savaleniin saakka, reilut 700km. Koirien pissatus ja matkaan. Siinä sitten kimpassa tajuttiin, että eihän tässä puhelimella navigoida kun nettien hinnat olivat vähän muuta kuin Suomessa :) Onneksi oltiin varauduttu vanhalla kunnon paperiohjeistuksella. Sen varassa sitten suunnistettiin ja ihme kyllä, ei eksytty kertaakaan! Välissä tehtiin nopeita pysähtelyjä, hypättiin vähän haukkaamassa raitista ilmaa, vaihtamassa kuskeja ja pissattamassa koiria. Yön pimeimmät tunnit olivat jo vähän raskaita ajaa, varsinkin kun tiesi että vielä ainakin 7 tuntia matkaa jäljellä. Meidän autossa molemmat ehdimme torkkua parisen tuntia pätkissä matkan aikana, samalla kun piti lueskella karttaa ja tarkkailla opasteita.
Kello 8 aikaan aamulla ylitettiin Norjan raja, jee! Ei enää pitkä matka. Parin tunnin päästä käännyttiinkin jo vuoristotielle ja kurvailtiin upeissa maisemissa kohti majoituspaikkaa. Majoituspaikka on todella viihtyisä, ja naapurissa majoittuukin Jurvelinit ja samassa pihapiirissä paljon muitakin suomalaisia :)
Johan siinä sitten väsytti niin ettei sitä enää edes huomannut. Kuitenkin heti sänkyyn kaaduttua nukahti kummasti noin kolmessa sekunnissa ja taisin herätä vasta 5,5h jälkeen joukkueenjohtajan vierailuun :) Loppuilta ollaan lepäilty ja käyty hoitamassa paperiasiat kuntoon. Huomenna olisi tarkoitus käydä hiihtämässä kisareitti läpi ja seurailla ensimäisten luokkien kilpailuita. :)
Vähän paperisotaa :)
Nyt iltatoimiin ja nukkumaan, että saadaan virkeinä huomisesta kaikki ilo irti.
