Canicross SM 2021

2021 sulanmaankauden viimeinen kilpailu käytiin Ohkolassa, mihin parin muuttujan kautta siirtyi 1-koiran kärryn sekä koirajuoksun SM-arvot. Alunperin SM-kisat piti olla viikkoa aiemmin Oulussa, mutta siellä keliolosuhteet pakottivat perumaan kilpailun. Muutos johti samalla siihen, että nyt kilpailu käytiin kaksipäiväisenä. Olin jo aiemmin toivonut monesti, että kilpailu olisi kaksipäiväinen joten tämä oli minulle varsin mieluisa muutos. Kilpailumatka säilyi suunnilleen samana, 4,2km.

Treenikausi on kokonaisuudessaan ollut ehjä ja treenaaminen on maistunut 😊
Kuva Petri Viinikainen

Kilpailuun valmistautuminen:

Aiemmin kirjoittamastani Jämin kisasta viikon päästä olin suunnitellut juoksevani Mikkelissä 3km kisan, mutta pyöräkisojen jälkeen olo oli melkoisen vetämätön. Oli mm. yksi kolmen treenin päivä (2 omaa ja yksi Ykän), joista en saanut ensimmäistäkään tehtyä koska väsy vaan painoi. Lisäksi Mikkelin rata oli ennakkotietojen mukaan liukkaassa kunnossa, ja kisaa edeltävänä hieman unettomana yönä tuli vielä tieto mahdollisesta altistumisesta kennelyskään Jämillä. Lopulta päädyin vain jättämään kisan väliin, kun tuntui, ettei minua nyt ollut tarkoitettu sinne osallistumaan. Onneksi brasilialainen valmentajani Willian oli kartalla tilanteesta ja oli sitä mieltä, että tein hyvän valinnan. Tämän jälkeen mentiin päivä kerrallaan eikä ohjelman mukaan, jotta saatiin väsymystä ja kuormaa hallintaan. Olen sellainen ihminen, että pimeys aiheuttaa joka syksy kovan väsymyksen, ja se vaikuttaa tietysti myös treeneissä sietämääni kuormitukseen. Willian otti tilanteen hyvin hanskaan ja joka päivä tuli puhelimeen kyselyä päivän voinnista, minkä mukaan sain ohjeet sen päivän treeneihin. Kaiken kaikkiaan minulle sattui siis täydelliseen saumaan yksi lisäviikko ennen SM-kisaa. 

Pari päivää tosiaan elettiin epävarmuudessa siitä, onko meillä pääkisaan aikaa viikko vai vuosi. Päätöksen tultua olin aivan varma, että juoksen vaikka tajun kankaalle kisoissa silkasta kisaamisen riemusta kerran nyt kuitenkin viivalle pääsen. Tämän tilanteen jälkeen kyllä tuli pohdittua paljon sitä, miten tärkeitä kisat todellisuudessa onkaan oman harrastamisen kannalta. Vaikka aina ajattelee niin, että tykkää paljon harjoittelusta - ja siitä on pakkokin tykätä jotta sitä jaksaa tehdä - nyt sain oppitunnin siitä, mikä merkitys kisoihin osallistumisella omalle motivaatiolle on.

Kilpailuviikolla olo alkoi olemaan taas hyvä ja treenit tuntuivat helpolta. Myös Ykä kulki viimeistelytreeneissä älyttömän hyvin ja kokonaisuudessaan tuli aika luottavainen olo.

Lauantai, ensimmäinen kilpailupäivä:

Ensimmäisenä kilpailupäivänä jalat tuntui kevyeltä ja hyvin palautuneelta. Rataselostus alkoi klo 9 mikä on pakollinen SM-luokissa, ja siitä omiin startteihin oli vielä nelisen tuntia. Välissä oli siis pitkät kolme tuntia aikaa ennen kun pääsi edes lämmittelemään. Käytiin muutaman kaverin kanssa pyörillä kiertämässä kisareitti läpi ja alun mutakko herätti keskustelua mahdollisista liukasteluista. Joskus itsekin mietin, ja varsinkin pyöräkisoissa, vaaran paikkoja ja jännitän joitain tiettyjä mutkia reiteillä. Jotenkin nyt olin päättänyt onnistua ja kieltäydyin miettimästä kaikkia mahdollisia riskejä enkä halunnut jännittää niitä etukäteen. Olin minä treeneissäkin juossut mutaisten kohtien läpi miettimättä niitä sen kummemmin.

Omaa kisaa odotellessa vähän oheistoimintaa handlerina :)
Kuva Tanja Ignatius

Kun tuli aika alkaa lämmittelemään, lähdettiin aluksi Katrin kanssa kevyelle hölkälle. Oli kiva lämmitellä yhdessä ja rupatella jostain kevyestä, välillä sivuten kisahommia. Yksin lämmitellessä helposti saa jännityksen kasvamaan mutta nyt tuntui, että tilanne pysyi pään sisällä kivasti hallinnassa :D Vähän myöhemmin haettiin koirat ja lähdettiin tekemään omia juttuja. Ohi hölkötellessä moni toivotteli onnea kisaan ja toisinaan tuntui, että ihmiset yrittivät asetella jotain ennakkosuosikin viittaa ylleni. En kylläkään suostunut ottamaan sitä tai muitakaan paineita toisten odotuksista. Olen ajatellut kullan olevan huono yksittäinen tavoite, se tulee sitten kun on tullakseen enkä ole sen varaan laskenut onnistumisen mittaria. Olen aina iloinnut omien tulosten paranemisesta enemmän kuin mitalin väristä.

Kuva Tuija Tuominen

Vihdoin päästiin viivalle ja kaikki oli valmista. Eteeni lähti meidän tuttu kisakaveri Ripsa, jonka tiesin pystyvän parhaillaan ihan hyvään vauhtiin. Viivalla en oikein muista mitä mietin, matkaan lähdettyä juoksu tuntui aluksi vähän hassulta mutta siitä vauhti sitten tasaantui. Mutalammikoissa jalka saattoi välillä lipsua vähän mutta en ajatellut horjahduksia sen kummemmin, ajattelin vain eteenpäin menemistä. Ensimmäisen kilometrin kohdalla oli sen verran hyvä näkyvyys reittiä eteenpäin, että näin Ripsan selän ensimmäisen kerran. Pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä, että välimatka oli lyhentynyt ja aloimme saavuttaa Ripsaa. Tsemppasin mielessäni Ripsaa, että juokse juokse, en halua loppumatkasta enää ohittaa :D Reitti oli juoksijoille siitä ystävällinen, ettei se sisältänyt älyttömän rajuja laskuja. Ne eivät koskaan ole koiran kanssa kovin nautinnollisia juosta. Loppusuoralla oli ainut isompi lasku ja siitä enää lyhyt matka maaliin. Tuohon mäkeen saavuttiin jo melkein Ripsan peesissä, mutta ei enää jouduttu ohittamaan ennen maalia.

Kuva Kalle Sipilä

Maalissa oli Katrin mies ja varmaan muutama muukin kellottelemassa väliaikoja, jotta saatiin vähän tietoa ajoista ennen virallisia tuloksia. Tänä vuonna lajiin mukaan tullut Ella oli juossut noin 5 sekuntia meitä kovempaa, mikä ei minua varsinaisesti yllättänyt. Tiesin, että Ella juoksee kovaa ja olihan hänellä minun pentukoira Sagan äitikoira Nova edessään :) Lopulta lauantain tuloksissa olimmekin Ellan kanssa nopeimmat 4 sekunnin erolla keskenään, melko selkeällä erolla kolmanteen, Sagan iskäkoira Urhon kanssa juosseeseen Hannaan. Huippujännittävä tilanne seuraavaan kisapäivään!

Ykälle kiitos jälleen onnistuneesta startista <3
Kuva Tanja Ignatius

Kisan jälkeen aloin tuntea kipua jalkapöydässäni. Kipua oli ollut jo alkuviikosta viimeisessä kovassa treenissä, mutta se ehti jo kadota välissä enkä ajatellut sitä sen koomin. Nyt se illan mittaan kuitenkin paheni ja ehdin jo googlailla asiaa. Kyseinen paikka on ilmeisesti yleisin paikka rasitusmurtumille. No, päätin juosta vielä sunnuntain kilpailun ja hoidan sen sitten kuntoon mitä ikinä onkaan. Jos kisa ei olisi ollut juuri kauden viimeinen ja tärkein kisa, olisin ehkä miettinyt vähän pidempään. Nyt kuitenkin sovin Willianin kanssa, että mietitään sunnuntain jälkeen lisää ja piste. Keskitytään olennaiseen.

Sunnuntai, toinen kilpailupäivä:

Sunnuntaina pystyttiin menemään pelipaikalle vasta vähän myöhemmin, pari tuntia ennen omaa starttia. Halusin nähdä kärryluokkien kisan ja fiilistellä hetken ilman kiirettä. Jouduin löysäämään vähän kengännauhoja jalkapöydän kohdalta ettei puristaisi liikaa kipeästä kohdasta. Juokseminen itsessään ei kuitenkaan sattunut erityisemmin, joten ei auttanut kun elää asian kanssa ja unohtaa se hetkeksi.

Lämmittelyt tehtiin suunnilleen samaan tahtiin kuin edellisenä päivänä ja viivalle mennessä olin jälleen luottavainen. Lihakset eivät olleet erityisemmin arat mistään ja hölkkä tuntui jotakuinkin samalta kuin eilen. Tänään lähdettiin siis Ellan perään. Nyt alku tuntui ihan eriltä kuin eilen, omat jalat kiihdytti ihan räjähdystmäisesti eiliseen verrattuna. Yritin kuitenkin tasata vauhtia nopeasti, ettei tule juostua ihan liian ylivauhtia alkumatkaa. Jurvelinin Vesku oli reitin varressa ottamassa väliaikaa. Jossain ensimmäisen kilometrin kohdalla oltiin tultu Ellan kanssa samaa vauhtia. Vesku huuteli jotain vitsikästä rullapäivästä ja nauttimisesta, en muista tarkkaan :D Kokeilin lyhyille laskuosuuksille juosta vielä vähän edellistä päivää kovempaa, vaikka se vähän riskiltä tuntuukin. Tuntuu, että mitä kovempaa pystyy itse juosta, sitä paremmin Ykä pistää painetta vyölle. Liekö se on koirallekin helpompi vetää kun pystyy itse olemaan jarruttamatta niin paljoa. Pakko sanoa, että reitiltä ei paljon jäänyt ajatuksia mieleen, mutta kai se on sitten rullannut vähän omalla painollaan :D Yhden ajatuksen soin jalkapöydälle, totesin ettei sitä juostessa tunne ollenkaan.

Kun kelloni piippasi kolmannen kilometrin väliajan, oli Vesku taas penkalla kellon kanssa. Siinä vaiheessa olin Ellaa 5 sekuntia edellä. Nopealla matikkapäällä kokonaistuloksissa siis yhden sekunnin ero. Voi paska, mietin ja yritin kaivaa jonkinlaista loppukiriä. 1,2 km matkaa maaliin ja sillä matkalla tuo sekunti ehtii kääntyä miten päin tahansa. Loppumatkan epäilin myös, että huijasikohan Vesku :D Jos olenkin ihan reilusti perässä ja tämä oli vaan hyvä yritys saada tekemään kunnon kiri. Maalissa kuitenkin selvisi, että ei huijannut :D Minusta tuntui, että saatiinkin ihan hyvä loppukiri vikan kilsan aikana. Yleensä meillä vauhti on laskenut selvästi viimeisen kilometrin aikana, mutta ei tällä kertaa. Viimeinen alamäki aivan holtittomasti alas, lipsahdus mutaan mäen alla, horjahdus (minkä muistin vasta kun näin sen videolta) ja maalisuora. Maalissa olin älyttömän tyytyväinen juoksuun ja Ykään. Samaan aikaan minulle oli ihan sama miten lopputuloksissa kävi, samaan aikaan en meinannut sietää hetken kestänyttä epätietoisuutta. Lopulta joku sai varmistettua että voitto tuli ja vielä useammalla sekunnilla. Sen jälkeen saattoi päästä pieni itku. :) Aiemminkin olen ollut vastaavissa takaa-ajotilanteissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun onnistuin vielä parantamaan tulosta.

Kun alat tajuta mitä just tapahtui :D

Kuvat Heidi Lappi

     

Meidän ensimmäinen kultamitali! Voi mikä riemu ja ylpeys ja onnistumisen tunne 💖 Yksi ikimuistoinen hetki lisää meidän kokemusten arkkuun. Kun kuulin vielä meidän ajan, olin räjähtää riemusta. Olin parantanut aikaa edellisestä päivästä 15 sekuntia keskinopeuen ollen 3:01 min/km. Miten se edes oli mahdollista, en tiedä. Ihan järkyttävä parannus edelliskauteen jolloin paras kisavauhtini oli 3:12. On mennyt monta päivää tässä ihmetellessä miten tämä oikein tapahtui.

Kilpailun jälkeen oli jotenkin liikuttavaa huomata kuinka moni oli jännittänyt kisaa meidän puolesta ja tuli onnittelemaan onnistumisesta. Vaikka perusduunia tehdään niin paljon yksin pitkin metsiä milloin missäkin kelissä, kuitenkin jotkut tietävät ja näkevät tuloksen vaatiman työmäärän :)

Arvokas tukiverkosto:

Yksin en tietenkään näihin tuloksiin ole päässyt, jälleen on kiittäminen yhteistyökumppaneita Nonstop Dogwear sekä Orijen&Acana. Olen valtavan kiitollinen Willian Oliveira, my physical educator (Brasiliassa eriasia kuin valmentaja 😉 ). Ei ole helppo homma onnistua valmentamaan maapallon toiselta puolelta ihmistä, jota ei ole edes ikinä tavannut saati että olisi nähnyt, millaista elämä täällä Suomessa on. Lisäksi hommaa sekoittaa koira, jonka valmentamisesta olen tietysti itse vastuussa. Willianin kanssa on onnistunut hyvin treenien yhteen sovittaminen ja hän itsekin valjakkourheilijana ymmärtää sen vaatimuksia. Kiitos myös Veskulle kaikesta avusta. Vesku on jo vähän mentorin omaisesti jakanut ajatuksia kanssani koirien treeneistä ja muutenkin kannustanut ja seurannut läheltä meidän harjoittelun edistymistä.

Pakko on mainita myös oman perheen tuki. Isä ja veli ovat kesällä tehneet valtavan työn uuden koira-auton rakentamisessa juuri meidän käyttöön sopivaksi ja minun toiveiden mukaan. Se on syksyn aikana helpottanut todella paljon reissuamista sekä mahdollistanut laadukkaampaa toimintaa koirien kanssa 😊 Muutenkin sympaattista kun vanhemmat pitävät kisakatsomoa kotona kaikissa kisoissa missä on live stream tarjolla 😀 Oli huippua, että juuri tämä kisa oli niin lähellä kotia, että perhe pääsi paikalle asti kannustamaan 💛 Lisäksi tietysti on paljon ystäviä ja kavereita, joiden kanssa on treenailtu ja jotka ovat kannustaneet ja jakaneet ajatuksia millon mihinkin asiaan liittyen.

Useampi vuosi sitten on jäänyt mieleen kun eräässä urheilijahaastattelussa Nivalan Maija on valjakkourheilulehdessä kirjoittanut vinkkinä nuorille urheilijoille, että harjoittelun säännöllisyys on hyvin tärkeää niin itselle kuin koiralle. Tuota neuvoa olen tässä opetellut vuosien aikana toteuttamaan. Ei huono vinkki ollenkaan :)

Kilpailun jälkeen:

Noh, sitten kilpailun jälkeen oli aika huolehtia jalasta ja hankkiutua tutkimuksiin. Muutaman päivän selvittelyn ja soittelun jälkeen pääsin magneettikuviin. Aluksi vaiva vaikutti hyvin vahvasti murtumalta ja minua varoiteltiin pitkästä lepojaksosta, mutta seuraavana päivänä rasitusmurtumiin erikoistunut lääkäri soitti hyviä uutisia kuvista. Ei sittenkään murtumaa, vaan jännetupentulehdus joka hoituu kipulääkekuurilla ja kevennetyllä kuormituksella, eikä jalasta ole mitään menossa rikki. Liikuntaa saa siis jatkaa tuntemusten mukaan. Huh! En tiedä kenellä meistä olisi ensin hajonnut pää jos ei olisi todellakaan mitään saanut tehdä moneen viikkoon... :D Niin, toisena päivänähän jostain syystä myös isovarpaiden kynnet menivät mustiksi, mutta ne eivät onneksi vaivanneet montaa päivää vaikka aluksi kipu oli hämmentävän kova. Lääkärikin totesi, että jahas, sellaiset tyypilliset juoksijan varpaathan ne :D 

Tämä oli kahdeksas peräkkäinen vuosi kun kilpailin canicrossin SM-kisoissa. Joka vuosi olen onnistunut parantamaan tulosta edellisvuodesta. Onnellista, ettei kehitys vieläkään pysähtynyt. Nyt oli meidän mestaruuden vuosi. Tämä oli myös samalla kilpailukauden päätös. Näihin tunteisiin on mukava palata vielä monesti, mutta kohta jatketaan nöyrinä harjoittelua ja aloitetaan seuraavan kauden suunnittelu.

Kuva Tanja Ignatius

Jämi SM 2021

 Kuluneena viikonloppuna kilpailtiin Jämi-SM 2021. Kyseinen kilpailu on monelle valjakkourheilijalle sulanmaan kauden pääkilpailu ja siihen tiivistyy paljon odotuksia ja jännitystä. Jokainen, joka viivalle on päässyt koiransa kanssa, tietää varmasti tekemänsä työn määrän ja on valmis ottamaan siitä nyt kaiken irti. Kirjoitan tämän tekstin omasta näkökulmastani sekä kokemuksistani viikonlopun tapahtumista.

Kuva: Kimmo Virkki

Perjantaina illasta käytiin ystäväni Katrin sekä Ykän kanssa pyöräilemässä kilpailureitti rauhallisesti läpi. Koska koirat ihan oikeasti muistavat juoksemansa reitit todella hyvin pitkänkin ajan jälkeen ulkoa, kannattaa reitti näyttää koiralle etukäteen jos vain mahdollista. Tänä vuonna reitti oli hieman eri kuin edellisvuosina joten reitin esittely kokeneille koirille oli kyllä tarpeen. Ykä onneksi osaa ravata myös pyörän rinnalla niin, että saatiin vajaa 7km lenkki tehtyä suhteellisen rennosti ja samalla pääsi itse pyörittämään polkimia pitkän ajomatkan jälkeen.

Lauantaina aamusta oli rataselostus ja tuomarin puhuttelu jonka jälkeen lähdettiin polkemaan reitti uudelleen päivänvalossa läpi. Tämän jälkeen pyöräluokkien alkuun oli vielä melko paljon aikaa, joten pystyttiin rauhassa valmistautumaan. Tässä välissä tapahtui sellainen tapahtumien sarja, mikä kuvaa aika hauskasti valjakkourheilijoiden yhteisöä. Lenkillä olin huomannut, että pyörän ohjaustanko on hieman vino ja aloin autolla asiaa sitten pähkäilemään. Ensimmäinen kohdalle sattunut kilpailija huomasi että on jokin tilanne päällä ja kysyi tarvitsenko apua. Itsellä ei juuri sattunut oikean kokoista avainta olemaan, joten kyllä, apu kelpasi. Säädettiin tämän autolla tanko paikalleen ja kiittelin avusta. Samalla yksi kilpakaverini tuli kertomaan, että on ongelmia oman pyöränsä ilmanpaineiden kanssa. Minäpä hilpasin omalle autolleni hakemaan pumppua ja menin auttamaan tässä. Pumppua takaisin viedessä kolmas majoituspaikan naapuri, myöskin samassa luokassa kilpaileva, huikkasi miehensä olevan lähdössä käymään kaupassa ja kysyi, onko meillä sieltä mitään tarpeita. :D Kisassa sitten poljetaan täysillä kilpaa keskenään, mutta on kyllä niin hieno juttu että kilpailun ulkopuolella tunnelma on tämä.

Kilpailun lähestyessä lauantaina hermostutti aika paljon. Ykä onneksi tuntui täysin omalta itseltään ja sen verran yhteistä kokemusta jo on, että tiesin luottaa siihen, että vauhtiin kun päästään niin hyvä siitä tulee. Sagan kasvattajat auttoivat meidät lähdöstä ja vihdoin sai vain polkea pää tyhjänä. Jossain puolenvälin jälkeen aloin nähdä edelle lähteneen Hannan (ja Sagan iskäkoiran Urhon) selkää pidemmillä suoran pätkillä ja aloimme saavuttaa heitä. Siinä tuli pari mutkaa ajettua hieman pelottavankin riskillä, mutta sain ne pelasteltua ihan hyvin. Kumman lie pääkoppaan takaa-ajotilanne vaikuttikaan enemmän, minun vai Ykän :D Riittävän lähellä kun oltiin, huikkasin Hannalle että täällä ollaan ja Hanna junaili meille täydellisen ohitustilanteen. Ohjasi koiran toiseen laitaan ja hidasti juuri sen verran, että koirat hujahti hetkessä toistensa ohi ja vaihtoivat vain pienen katsekontaktin keskenään, tuttuja kun ovat. Rinnalle päästyään tuntui kuin Ykä olisi pistänyt vielä jonkin ylimääräisen vaihteen silmään ja siinä kohtaa omakin jalka tuntui todella hyvältä. Juuri alkoi reitin ainut oikeasti nouseva osuus ja se noustiin mielestäni oikein hyvin ylös. Sitten viimeinen kilometri maaliin. Ykällä on ennenkin ollut haasteita hahmottaa Jämin kisoissa sitä, missä kohtaa on maali ja mihin asti pitää juosta, ja niin tälläkin kertaa. Ykä hidasti ja tipautti raville jo muutama metri ennen maalia kannustuksesta huolimatta. Säännöt sanovat, ettei ihminen saa tulla koiran edellä maaliviivan yli, joten myös minun oli hidastettava vauhtiani ja tultava Ykän rinnalla maaliin. Tässä hävittiin joku sekunti, mutta en nyt antanut sen pilata tunnelmaa. Kisa kokonaisuudessaan meni kuitenkin todella hyvin. Pientä huvitusta aiheutti kun kuultiin, että Katrin kanssa tuloksissa on yhden sekunnin ero, vaikka meillä vahvuudet ovatkin aivan eri asioissa :D

Ekapäivän maalissa :D Kuva: Tanja Ignatius

Kisan jälkeen verkat Ykällle, evästauko minulle ja pikaiset pentupainit Sagalle :) Tämän jälkeen alettiin valmistautumaan pikkuhiljaa Ekan osuuteen lasten koirajuoksuluokassa. Lasten kilpailussa on kyllä aina hauska tunnelma ja sitä on kiva olla seuraamassa. Eka tykkää hurjasti päästessään osallistumaan myös, ja lapsille se on sopivamman kokoinenkin, ettei välttämättä tarvitse edes auttajaa jarruttamaan vauhtia :)

Loppupäivä sisälsi saunomista, pennun kanssa lenkkeilyä, syömistä ja muiden kanssa seurustelua.

Monenlaisia tarinoita kisasuorituksista tuli kuunneltua. Varsinkin etukäteenkin pohdittu hieman kyseenalainen seeding lähtölistoissa puhututti, ja ohituksiakin oli aika monella tullut. Itse ajattelen, että ne kuuluu kilpailuihin ja omalla koiralla niissä ei ole ongelmia, joten suhtautuminen niihin on aika neutraali. Toiset jännittävät niitä enemmänkin, jos oma koira ei ole aivan varma ohittaja. Joka tapauksessa lähtöpaikkojen pitäisi olla jotakuinkin tasavertaisia keskenään, jos seedingiä käytetään. Tässä kilpailussa tuo ei täysin toteutunut, vaan jotkut nopeat koirakot joutuivat lähtemään hitaampien rotujen edustajien perään, jolloin ohitustilanteita tulee selvästi enemmän kuin toisilla. Vaikka asiasta annettiin palautetta, järjestäjä ei tainnut juuri minkäänlaista kantaa asiaan ottaa.

Kuva: Kimmo Virkki

Sunnuntaina lähdön lähestyminen ei enää hermostuttanut samalla tavalla, olisi ehkä pitänyt, kun nyt ajoin parit mutkat liian vauhdilla ja siten lipsahdin hieman omilta linjoilta ulos. Kuitenkin Ykä näytti yhtä hyvävoimaiselta kuin eilen eikä meidän kohdalle sattunut enää tilanteita muiden koirakoiden kanssa. Maalisuoralla näin edessä vielä jonkun koirakon jota en tunnistanut ollenkaan, ihmettelin mistä se siihen tupsahti ja ajoimme sitä kiinni loppumatkan. Jälkeenpäin selvisi, että koirakko oli miesten pyöräluokan viimeinen lähtijä. Maalissa olin ihan tyytyväinen tulokseen, ja hetken päästä vielä enemmän kun joku tuli onnittelemaan pronssista! Kärkeen lähteneellä Saaralla oli ollut tilanteita matkalla niin, että me Ykän kanssa mahduttiinkin mitalisijalle. Meidän oma aika huononi kolmisen sekuntia eilisestä. Aamupalalla sanoin Katrille ääneen, että tänäänkin täytyy kyllä polkea ihan pirusti vaikka kolmen kärki oli yli 20 sekuntia edellä, koska jos jollekin kolmesta kärkikoirakosta käy jotain, jompikumpi meistä on seuraavana tarjolla kolmen joukkoon. Onneksi ei olla mitään luovuttajatyyppejä ja tällä kertaa se palkittiin. Olisin kyllä mitalin myös Saaralle ehdottomasti suonut, mutta on se osattava iloita omasta onnistumisesta siitä huolimatta :)

Tokapäivän maalissa. Kuva: Kirsi Mansikkasalo-Leinonen

Kilpailupäivien aikana on ilmeisesti ollut jos jonkinmoisia ohitustilanteita ainakin pyöräluokissa. Toiset puivat niitä hieman kovaäänisemmin ja toiset pohtivat tapahtumia enemmän itsekseen. Ohittamistilanteissa mielestäni tärkeintä on kilpailijoiden pelisilmä koirien suhteen. Ohittajana on tärkeää ilmoittaa ohituksesta sellaisen välimatkan päästä, että ohitettavalla koirakolla on mahdollisuus tehdä osuutensa ohituksen helpottamiseksi. Eli koirasta riippuen ajaa sivuun ja hidastaa tai jopa pysähtyä, jos tilanne vaatii. Jokatapauksessa ohitettavan tehtävä mielestäni on tehdä ohitus mahdollisimman helpoksi. Jos takaa tuleva on ajanut jo vähintään minuutilla kiinni, siinä ei pitäisi enää olla niin kiire mihinkään, etteikö voisi antaa nopeamman koirakon kilpailla mahdollisesti tiukoistakin sijoituksista. Parhaassa tapauksessa hitaampi koirakko onnistuu samalla vauhdittamaan omaa kilpailua ohituksen jälkeen, mikäli ohitus menee hyvin ja oma koira saa jatkaa matkaa toisen selkää jahdaten. Jos ohitettava ei malta antaa kovempaa tulleelle riittäväsi tilaa ohittamiseen, siitä voi kärsiä molempien suoritukset. Ohittamisesta on erilliset pykälät myös kilpailusäänöissä. Koirapyöräilyssä ohittaja ei voi vaatia ohitettavaa kokonaan pysähtymään, mutta koska selkeä vauhdin pudottaminen nopeuttaa ja helpottaa ohitustilannetta, mielestäni jarruttaminen on kyllä ehdottomasti paras tapa toimia. Lukeehan säännöissä kuitenkin "Maalaisjärjen käyttö ja hyvä urheiluhenki vallitkoon." ;)

Sunnuntain kilpailun jälkeen oltiin sovittu, että käydään Ekan ja 9v Iinan kanssa kokeilemassa koirapyöräilyä. Iinan äiti Kati lähti auttamaan ja käytiin kiertämässä harjoituslenkura ympäri, että sekä Iina että Eka tietää reitin. Sovittiin palkan paikat ja minä polkaisin edelle palkkaajaksi. Lähtö ilmeisesti sujui hyvin ja pian koirakko jo alkoi näkymään puiden lomassa. Toinen pätkä vielä ylämäkeen sovittuun maaliin ja sekin meni hyvin. Tehtiin sama reitti vielä uudelleen ilman välipalkkausta ja sekin meni ilmeisesti hyvin. Eka tuli maaliin räkä naamalla yhtä uskottavasti kuin seisojat aikuisten kisoissa :D Hirmu kiva juttu että Eka voi panoksellaan auttaa lapsia pääsemään lajiin sisään ja saamaan kivoja kokemuksia :)

Ihana Iina ja Eka valmiina lähtöön. Kuva: Kati Mansikkasalo-Jurvelin

Kokonaisuudessaan oli juuri niin kiva viikonloppu kuin olin odottanutkin ja tulokset jälleen jopa ylittivät odotukset. Suuret kiitokset Katrille reissuseurasta sekä kaikille, jotka tavalla tai toisella auttoivat meitä viikonlopun aikana. Jos joskus pimeinä iltoina yksin väsyneenä lenkkeillessä erehtyy miettimään, onko tämä kaiken vaivan arvoista niin näin kisakaudella sen taas muistaa että kyllä, kyllä se on :D Muiden koirien terveysvaivoja myötäeläneenä olen havahtunut myös miettimään, miten arvokasta on ollut se, että Ykä on saanut harjoitella ja kilpailla tähän mennessä kaikki kisakautensa terveenä ilman sairaslomia tai muita ylimääräisiä treenitaukoja. Viime keväänä Ykällä oli selkäkipuja joita tutkittiin, mutta kivut osoittautuivatkin vain lihasjumiperäisiksi ja ne saatiin hoidettua kuntoon. Samalla siltä kuvattiin luusto ja saatiin täysin priimat tulokset kyynäristä, selästä ja lonkista. Terveestä koirasta kyllä olen aivan erityisen kiitollinen.

Asiaan ei varmasti vähiten ole vaikuttanut yhteistyö Orijenin ja Acanan kanssa, minkä ansiosta olen opiskelubudjetista huolimatta pystynyt tarjoamaan Ykälle laadukkaan ruoan jo useamman vuoden ajan. Lisäksi olen saanut heidän kauttaan neuvontaa ruokinta-asioihin, ettei ole tarvinnut kaikkea yksin pähkäillä.

Kuva: Jenna Jönkkäri

Parin viikon päästä kilpaillaan meidän kauden pääkisa eli koirajuoksun SM Oulunseudulla Virpiniemessä. Nyt hetkeksi pyörä varastoon ja juoksukenkiä jalkaan :) Samoissa kisoissa kisataan taas myös SM-viesti, mikä on yhteislähtöineen aina yhtä jännittävä tapahtuma.